PINK FLOYD remastered

Pink Floydin koko studiokatalogi on juuri julkaistu uudelleenmasteroituina versioina. Minulle, jolla jo on koko katalogi, tämä julkaisusarja ei tuo mitään uutta. Odottelenkin, että saan kerättyä hieman rahaa ostaakseni DARK SIDE OF THE MOON, WISH YOU WERE HERE ja THE WALL -albumeista tulevat erikoispainokset kaikkine lisämateriaaleineen.

Kuitenkin niille, jotka eivät vielä ole tutustuneet Pink Floydin tuotantoon, listaan muutaman suosikkini, joiden avulla pääsee mielestäni parhaiten kiinni yhtyeen musiikkiin.

Pink Floydin historian voi mielestäni karkeasti jakaa viiteen musiikillisesti erilliseen vaiheeseen.

1.) SYD BARRETT -vaihe (1967-1968)

Yhtyeen alkuperäinen keulahahmo esiintyy vain kahdella levyllä. Hän jättäytyi bändistä 1968 mielenterveydellisten ongelmien vuoksi, ja hänet korvasi David Gilmour.

ALBUMIT:

Piper at the Gates of Dawn (1967)
A Saucerful of Secrets (1968)

Psykedelialiikkeen kantavana voimana Pink Floydin musiikki oli näillä kahdella ensimmäisellä levyllä sekoitus maalailevaa avaruusrockia ja Barrettin eriskummallisia lauluja.

2.) AVANT GARDE -vaihe (1969-1972)

ALBUMIT:

More (1969)
Ummagumma (1969)
Atom Heart Mother (1970)
Meddle (1971)
Obscured By Clouds (1972)

Elokuvamusiikkia ja pitkiä, etsiskeleviä teoksia. Joukossa helmiäkin, kuten Meddle -albumi ja Ummagumman live-puolisko, mutta enimmäkseen vaikeasti lähestyttävää, kokeellista musiikkia, jossa pääpaino on enemmän tunnelmoinnissa kuin sävellyksellisesti kiinnostavissa kappaleissa. Kullakin levyllä on kuitenkin hienoja kappaleita, esim. "Childhoods End" vuoden 1972 Obscured By Clouds -julkaisulla.

3.) CLASSIC FLOYD

ALBUMIT:

Dark Side Of The Moon (1973)
Wish You Were Here (1975)
Animals (1977)

Musiikillista kulta-aikaa. Mestariteos toisensa jälkeen. Kokonaisvaltaista musiikkia, eeppisiä rakenteita, kauniita melodioita, upeaa musisointia. Maineensa ja suosionsa edelleenkin lunastavaa musiikkia, joka kuluu musiikinystävän yleissivistykseen.

4.) ROGER WATERS FLOYD

ALBUMIT:

The Wall (1979) - Elokuva (1982) - ohjaus: Alan Parker
The Final Cut (1983)

Roger Watersin kaksi raivoisaa konseptiteosta, joista The Wall -tupla-albumi on yksi kaikkien aikojen suosituimpia levyjä. Eikä syyttä. Synkästä yleissävystä ja muutamista heikommista kappaleista huolimatta The Wall on yhtenäinen, voimallinen taideteos teemoista, jotka koskettavat tänäkin päivänä. Final Cut puolestaan on vaikeammin lähestyttävä albumi. Laulut eivät ole yhtä voimallisia kuin The Wallin, vaikka samoissa sielunmaisemissa liikutaankin. Upeasti tuotettu, mutta hetkittäin ontto kokonaisuus.

5. DAVID GILMOUR FLOYD

ALBUMIT:

A Momentary Lapse Of Reason (1987)
Delicate Sound Of Thunder (1988) - Live
The Division Bell (1994)
PULSE (1995) - Live

Watersin lähdettyä bändistä David Gilmourin johdolla Floydin musiikki muuttuu entistä melodisempaan suuntaan. Konseptuaalinen ajattelu jää taka-alalle ja yksittäisten laulujen merkitys korostuu. Tuotannollisesti upeita levyjä, ja erityisesti Division Bell on musiikillisesti vahvinta Floydia sitten Wish You Were Here -albumin.

"Okei... Mutta mikä näistä nyt on sitten oikeesti hyvää?" saattaa joku teistä kysyä. Jos siis pitää jotain suositella, olkoon ne seuraavat:

THE DIVISION BELL (1994)

Aloittelevalle kuulijalle mielestäni paras levy. Yksi yhtyeen vahvimpia musiikillisesti olematta kuitenkaan vaativa. Päinvastoin, mitä kaunein, haikein ja melodisin albumi, jonka kantavana teemana on kommunikaation vaikeus. Musiikillisesti kommunikaatiossa ei kuitenkaan ole mitään ongelmaa, vaan asia syöksyy kyllä tajuntaan varsin vaivattomasti. Gilmourin kitarointi on mestarillista läpi koko albumin.

DARK SIDE OF THE MOON (1973)

WISH YOU WERE HERE (1975)

Nämä kaksi klassikkoa ovat konseptuaalisen populaarimusiikin kiistattomia mestariteoksia. Ne ovat myös parhaita esimerkkejä siitä miten Floyd on parhammillaan yhtye, joka on suurempi kuin osiensa summa. Mielikuvituksellisia, ajatuksiaherättäviä kokonaistaideteoksia, joiden kuunteluun kannattaa varata aikaa ja rauhaa. Eivät välttämättä avaudu heti, mutta palkitsevat kärsivällisen kuulijan.

PULSE (1995)

Ensimmäinen hankkimani Floyd levy, ja välitön, elinikäinen ystävyyssuhde oli syntynyt. PULSE on toisaalta yksi parhaiten äänitettyjä live-taltiointeja koskaan, toisaalta erinomainen kokoelma parhaita Floyd -kappaleita upean kiertuekokoonpanon esittämänä. Kaiken huippuna on Dark Side Of The Moon, jonka bändi soittaa kokonaisuudessaan. Toisin sanoen täydellinen paketti, jos haluaa aikamatkan Floydin tuotantoon, mutta erinomainen livetaltiointi myös itsessään niille, joille materiaali on jo tuttua.

ROGER WATERS: In The Flesh Live (2000)

Vaihtoehtoinen aikamatka Floydin tuotantoon. Roger Waters esittää tällä livealbumilla hieman erilaisen kokelman parhaita Floyd -kappaleita sekä otoksia omasta tuotannostaan. Mukana myös harvemmin kuultuja kappaleita (Dogs, esimerkiksi on kappale, jota ei ole esitetty sitten vuoden 1977). Erinomaisista studiomuusikoista koostuva bändi luo hyvin toisenlaisen, mutta yhtä toimivan, äänimaiseman kuin Gilmourin johtama Floyd kokoonpano. Mutta meidän musiikinkuulijoiden kannalta tämä on vain positiivinen asia. Oleellinen lisäys kaikkien Floydin ystävien kokoelmaan.

Tässäpä näin alkuun. Floyd -katalogiin kuuluu toki paljon muitakin loistavia levyjä, samoin yhtyeen jäsenten soolotuotantoon. David Gilmourin "On An Island" jatkaa siitä, mihin Division Bell jäi. Yksi suosikeistani. Roger Watersin "Amused To Death" vetää myös vertoja parhailla Floyd -levyille, joten niihin kannattaa ehdottomasti tutustua.

Kertokaa toki omista suosikeistanne, kaikki Floydistit! Kommenttikenttä on vapaa.

Marc Cohn - Mestaritrubaduuri

Kaikkihan me pidämme hyvistä biiseistä. Oli yhtye tai laulaja kuka tahansa, hänellä tai heillä pitää olla hyviä biisejä. Muuten on täysin yhdentekevää, kuinka paljon melua konserttinäyttämöltä yleisön korvakäytäviin tuupataan. Jotkut bändit tekevät biisejä yhdessä, joillakin on selkeä työnjako: yksi säveltää, toinen sanoittaa, kolmas sovittaa. Suosituinpien pop-tähtien takana on usein tarkkaan valikoitu ryhmä lauluntekijöitä, jotka eivät koskaan itse esitä biisejään, vaan tekevät niitä mittatilauksena itseään kauniimmille ja muodikkaammille tähdenlennoille. (Kuulostinko ivalliselta? Niin oli tarkoituskin.)

Ja sitten on ryhmä muusikoita, joita yleisesti kutsutaan laulaja-lauluntekijöiksi. He ovat artisteja, jotka säveltävät, sanoittavat ja esittävät omat laulunsa. Kuuluisimpia tämän ryhmän muusikoita ovat vaikkapa Paul McCartney, John Lennon, James Taylor, Sting, Elton John (joskin Bernie Taupin tekee valtaosan hänen teksteistään) sekä herrat Crosby, Stills & Nash sekä Neil Young. Valtaosa heistä aloitti uransa 60-70-luvulla, joka olikin monilla tavoin laulaja-lauluntekijöiden kulta-aikaa. Ennen Beatlesin aloittamaa taiteellista murroskautta artistit harvoin kirjoittivat omia laulujaan, vaan niitä tehtailtiin Brill Buildingin kaltaisissa sävellyskolhooseissa tehokkaalla tahdilla. Tähän tehotuotanto-ajatteluun palattiin vuosituhannen vaihteessa.

Se hirstoriasta.

Marc Cohn on lauluntekijä parhaasta päästä, käsityön mestari; eräänlainen musiikillinen kuvanveistäjä. Hän julkaisee harvoin (vain 4 studiolevyä 1991-2007 ja yksi coverlevy 2010), mutta kun hän julkaisee, on laatu aina omaa luokkaansa. Cohnin laulut eivät ole koskaan epämääräisiä, eivät koskaan korkealentoista metaforiikkaa. Ne ovat aina tarinoita, kristallinkirkkaita ajatuksen kiteytymiä, joiden tunnelataus ei jää koskaan välittymättä. Hän tekee havaintoja maailmasta, yhteiskunnasta ja ihmiskohtaloista ammattijournalistin tarkkuudella, ja säveltää teksteihinsä musiikkia, jossa sekoittuvat motownin, bluesin, 70-luvun popmusiikin ja rockin parhaat piirteet. Hän siirtyy vaivattomasti ballaadeista New Orleans -bluesiin, kuten "Join The Parade" -levyllä, jonka nimikkobiisi on yksi hienoimpia biisejä, joita olen kuullut.

Cohn tuli kuuluisaksi vuonna 1991, kun hän voitti vuoden parhaan kappaleen Grammy -palkinnon "Walking In Memphis" -nimisellä sävellyksellä. Sulavasti rullaavaa, iloista rock/pop-biisiä kuunnellessa unohtaa helposti, miten haikeasta aiheesta kappale oikeastaan kertoo. Vanhojen lauluntekijöiden (kuten W.C.Handy) ja Elviksen haamut kummittelevat nuorta muusikkoa, joka soittaa pienissä blues-baareissa sydämensä kyllyydestä. Kaiho vanhoihin aikoihin kuuluu läpi.

Kappaleesta on sittemmin tehty useita cover -versioita, joissa lähes poikkeuksetta on unohdettu alkuperäisen todellinen sanoma. Cohn ei ole sittemmin pystynyt kaupallisessa mielessä läpimurtonsa suosiota toistamaan, mutta musiikin laatu ei ole mihinkään muuttunut. Ota levykaupasta mukaan mikä tahansa Cohnin albumeista, niin hyviä biisejä alkaa putkahtelemaan kaiuttimista yksi toisensa jälkeen.

Tällä videolla Marc juurevimmillaan. Mainio liveversio vahvasti blues-vaikutteisestä kappaleesta "Dance Back From The Grave". Cohn kirjoitti kappaleen hurrikaani Katriinan iskettyä New Orleansin kaupunkiin. Padot murtuivat, kaupunki tulvi, monet menettivät henkensä, kotinsa tai omaisuutensa. Studioversio löytyy "Join The Parade" albumilta. Ei jättäne ketään kylmäksi.

marccohn.net

Kuinka kuunnella jazzia?

Näin lehdessä jokunen päivä sitten sarjakuvan, jossa kaksi tyyppiä juttelee.

Tyyppi #1: "Mä oon musiikin suhteen kaikkiruokainen"
Tyyppi #2: "Mä kans. Kuuntelen ihan kaikkee mahdolista."
Tyyppi #1: "Niin paitsi klassista tietty. Se on tylsää, en tajuu."
Tyyppi #2: "Niin enkä mä mitään kansanmusaa. Ihan pelkkää kilkuttelua..."
Tyyppi #1: "Niin ja jazziahan ei tajuu kyllä kukaan."
Tyyppi #2: "Ei niin. En tajuu. Rappikin on ihan skeidaa. Muuten kyllä kuuntelen ihan kaikkee."

Jazz on tässä ajassa marginaalia. Sillä on nykyään samalla tavalla elitistinen leima kuin klassisella musiikilla. Ikään kuin kuunnellakseen ja nauttiakseen jazzmusiikista pitäisi olla älyllisesti kehittyneempi yksilö kuin perusmallin musiikinkuluttaja.

Ainahan näin ei ole ollut. Jazz oli valtavirtaa ja populaaria 1920-luvulta aina 1960-luvun alkupuolelle asti. Louis Armstrong, Miles Davis, John Coltrane, Duke Ellington, Ella Fitzgerald jne. Kaikki aikansa kuuluisimpia muusikkoja, erittäin suosittuja. Miksi heidän musiikkinsa, ja siitä polveutuva uuden ajan jazz, on suurelle yleisölle vierasta? Mistä elitistinen leima on syntynyt?

Edes rock -vallankumous 60-luvulla ei jazzmusiikin suosiota himmentänyt. Miles Davis oli tuolloin suosionsa huipulla. 70-luvulla nähtiin progressivisen rockin myötä myös kiinnostuksen nousu useita jazz-artisteja kohtaan. Nähtiin myös jazz-rock-fuusio, jota edustivat niin Brecker Brothers kuin omalla tavallaan King Crimsonkin. Suomessa suosionsa huipulla olivat Wigwam, Pekka Pohjola, Tasavallan Presidentti, Finnforest... rock-jazz-fuusiota kaikki.

Vasta punk muutti tilanteen. Punkin eetokseen kuuluu, että musiikissa on kyse jokamiehen oikeudesta ilmaista itseään. Rock on rähinää eikä mitään v***n taidetta. Jazz on taidetta, jazz on täynnä yllätyksiä, arvaamattomuutta. Jazz vaatii keskittymistä.

Punk-rähinän vanavedessä jazz siirtyi hiljaa samaan taidemusiikin lokeroon kuin Sibelius, Beethoven ja Stravinski.

Oletetaan nyt, että joku haluaisi tutustua uuteen jazzmusiikkiin. Ennakkoluulottomasti, innokkaana oppimaan. Miten sitä sitten kuunnellaan ja mitä sitä sitten pitäisi kuunnella, jotta pääsisi tähän jazzjuttuun sisälle, eikä tulisi sellainen olo, että "mä en kyllä tajuu tästä mitään..."?

Kyse on loppujen lopuksi siitä, että koska jazzmusiikkia ei juurikaan kuule arjessa, radiossa tai TV:ssä samalla tavalla kuin rock/pop-musiikkia, me emme ole tottuneet jazzin musiikkioppiin. Ja tällä en tarkoita sitä, että pitäisi opetella jokin säännöstö. Ei. Tarkoitan vain sitä, että ihmisen korva ja aivot tottuvat siihen musiikkiin jota ne kuulevat toistuvasti. Jazzia kuunnellaan siis yksinkertaisesti kuuntelemalla, ja antamalla aivoille aikaa oppia jazzin musiikkioppi. Ei siinä kauan kestä.

Mistä sitten aloittaa? Tässä muutamia ehdotuksia, joilla pääsee hyvin alkuun.

Brian Blade Fellowship: Perceptual (2000)

Rumpali Brian Blade on ehkä suurelle yleisölle parhaiten tunnettu Joni Mitchellin yhtyeestä, mutta on myös levyttänyt ansiokkaasti omaa musiikkiaan. Perceptual on melodinen, swengaava, juureva kokonaisuus, jonka ehdottomina valtteina ovat juuri sävellysten helposti avautuvat, upeat melodiat sekä yhtyesoitto, joka on tällä ensemblellä hioutunut huippuunsa. Levyllä on sekä rock, blues että folk-sävyjä, mutta muusiikin vahva improvisatoorinen ote tekee tästä modernia jazzia parhaimmillaan. Levy sisältää myös kitaristien ystäville paljon kuunneltavaa Kurt Rosenwinkelin ja pedal steel -mestari Dave Easleyn soolojen myötä.



BrianBlade.com

Miles Davis: Kind Of Blue (1959)

Kaikkien aikojen jazz-klassikko. Eikä suotta. Miles uudisti jazzimrpovisointia ja tämä levy oli eräs tuon uudistusliikkeen kulmakiviä. Jälleen, musiikin melodisuus on sen valtti, mutta myös kappaleiden viipyilevä, varsin ainutlaatuinen tunnelma.

milesdavis.com

Trio Töykeät: Kudos (2003)

Vaikka Iiro Rantala onkin nykyään ehkä tunnetumpi TV-persoonana kuin jazzmuusikkona, ovat hänen musiikilliset ansionsa täysin kiistattomia. Hän on virtuoosipianisti, jonka salamannopeita melodialinjoja on lähes poikkeuksetta suuri ilo kuunnella. "Kudos" -albumilla Rantala on säveltänyt kunnianosoituksia suosikkitaiteilijoilleen, kuten Aki Kaurismäelle, Kari Hotakaiselle ja Stingille. Musiikki vangitsee esikuvansa. Kaunista, leikittelevää ja äärimmäisen taitavasti toteutettu.

iirorantala.fi

Lisää jazzvinkkejä lähitulevaisuudessa. Nauttikaa musiikista, ystävät!