Kansas - Monien unohtama progressiivinen helmi

Progressiivisen rockin faneille täällä Suomessa ovat varmasti tuttuja sellaiset bändit kuin Yes, King Crimson, Pink Floyd ja Genesis. Kaikki brittibändejä. Amerikassa proge oli ilmiönä 70-luvulla suosittu, mutta pitkälti juuri näiden brittiryhmien ansiosta. Rush oli tietenkin yksi suosituimmista, mutta hekin ovat Kanadalaisia, eivät Yhdysvalloista.

Nähdäkseni ainoa merkittävä yhdysvaltalainen progeyhtye, joka nousi kotimaassaan suureen suosioon on ollut Kansas, ja vaikka kaikki muut edellämainitut yhtyeet ovat olleet suosittuja myös Suomessa, on Kansas jäänyt suuremmalta yleisöltä ja jossain määrin myös progediggareilta huomiotta.

Sääli, sillä kyseessä on erinomainen bändi, joka on edelleenkin aktiivinen ja keikkailee ahkerasti, tosin vain uudella mantereella.

Mikäli bändi on jäänyt tuntemattomaksi, voin suositella ainakin seuraavia äänitteitä.

MASQUE (1975)

Vaikka yhtyeen kaksi ensimmäistä albumia ovat mainioita nekin, tämä kolmas julkaisu aloittaa erinoimaisen levyjen sarjan, joka huipentuu muutamaa vuotta myöhemmin platinamyynteihin asti. yhtyen konsepti on Masquen aikohin hioutunut selkeäksi. Sinfoonisia sävellyksiä, raskasta rockia ja folk-vivahteita yhdistävä ryhmä siirtyy musiikkityylistä ja sävellyksellisistä teemoista toiseen vaivattomasti, mutta myös kuulijansa jatkuvasti yllättäen. Kappaleet (toisin kuin ehkä monilla muilla progeryhmillä) ovat jo ensikuulemalta hyvinkin tarttuvia, eli ns. pop-herkkyyttäkin yhtyeessä löytyy. "Icarus - Borne on the Wings os Steel" on yhtyeen yksi parhaista raidoista ja oivallinen esimerkki siitä, kuinka myyttinen kirjallisuus herää uudelleen eloon populaarimusiikin muodossa. Muita kohokohtia ovat "Child of Innocence" ja "Pinnacle".

LEFTOVERTURE (1976)

Avausraita "Carry On Wayward Son" räjäyttää heti pankin, ja biisistä on sittemmin tullut amerikassa samankaltainen standardi kuin vaikkapa "Hotel Californiasta". Näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta monipolvinen sävellys, jonka lyriikoiden uskonnollisia sävyjä on usein virheellisesti tulkittu kristillisiksi. Yksi koko levyn kantavia teemoja on pikemminkin valaistuksen etsiminen (uskontokunnasta riippumatta) kuin yksiselitteinen kristillinen symboliikka. Tasaisen hieno kokonaisuus, joka nosti bändin suurten joukkoon ja valtavaan suosioon.

POINT OF KNOW RETURN (1977)

Vielä edeltäjäänsäkin suurempi menestys, ja mestariluokan rock-klassikko. Levyn nimikkoraita on kekseliäs yhdistelmä, jossa kevyt country-rockn muunnetaan progeksi, mutta kaikki tehdään kolmeen minuuttiin eikä kahdeksaantoista. Ja tässä ehkä kiteytyy bändin nerokkaimpia piireitä. Vaikka monet biiseistä ovat sävellyksiltään monimutkaisia, sovituksia viedään pitkälle, kappaleissa on useita osia ja erilaisia rakenteita, niiden pituus ei kasva normaali rock-kappaleita pidemmäksi. Nimikkoraidan lisäksi balladisingle "Dust In The Wind" oli jättimäinen menestys ja nousi nopeasti klassikon asemaan. Levyn todellinen valtti on kuitenkin sen kokonaistaso. Sävellysten kekseliäisyys välittyy jokaisesta biisistä. Sanoitusten tarinoissa seikkailevat suuret hahmot, niin Albert Einstein ("Portrait") kuin Howard Hughes ("Closet Cronicles"), ja heidän kauttaan ihmisyyden suuret kysymykset. Mitä tapahtuu, kun ajatuksesi uudistavat maailmaa? Mitä tapahtuu, jos et itse sitä kestä? Albumin kansikuva on osuvampi kuin mitä ensisilmäys paljastaa.

Kansasin tuotantoon kuuluu monia muitakin hienoja hetkiä (vuoden 2000 re-union albumi "Somewhere To Elsewhere" on yksi niistä) ovat nämä kolme varsin kiistattomia helmiä yhtyeen laajassa tuotannossa.

PINK FLOYD remastered

Pink Floydin koko studiokatalogi on juuri julkaistu uudelleenmasteroituina versioina. Minulle, jolla jo on koko katalogi, tämä julkaisusarja ei tuo mitään uutta. Odottelenkin, että saan kerättyä hieman rahaa ostaakseni DARK SIDE OF THE MOON, WISH YOU WERE HERE ja THE WALL -albumeista tulevat erikoispainokset kaikkine lisämateriaaleineen.

Kuitenkin niille, jotka eivät vielä ole tutustuneet Pink Floydin tuotantoon, listaan muutaman suosikkini, joiden avulla pääsee mielestäni parhaiten kiinni yhtyeen musiikkiin.

Pink Floydin historian voi mielestäni karkeasti jakaa viiteen musiikillisesti erilliseen vaiheeseen.

1.) SYD BARRETT -vaihe (1967-1968)

Yhtyeen alkuperäinen keulahahmo esiintyy vain kahdella levyllä. Hän jättäytyi bändistä 1968 mielenterveydellisten ongelmien vuoksi, ja hänet korvasi David Gilmour.

ALBUMIT:

Piper at the Gates of Dawn (1967)
A Saucerful of Secrets (1968)

Psykedelialiikkeen kantavana voimana Pink Floydin musiikki oli näillä kahdella ensimmäisellä levyllä sekoitus maalailevaa avaruusrockia ja Barrettin eriskummallisia lauluja.

2.) AVANT GARDE -vaihe (1969-1972)

ALBUMIT:

More (1969)
Ummagumma (1969)
Atom Heart Mother (1970)
Meddle (1971)
Obscured By Clouds (1972)

Elokuvamusiikkia ja pitkiä, etsiskeleviä teoksia. Joukossa helmiäkin, kuten Meddle -albumi ja Ummagumman live-puolisko, mutta enimmäkseen vaikeasti lähestyttävää, kokeellista musiikkia, jossa pääpaino on enemmän tunnelmoinnissa kuin sävellyksellisesti kiinnostavissa kappaleissa. Kullakin levyllä on kuitenkin hienoja kappaleita, esim. "Childhoods End" vuoden 1972 Obscured By Clouds -julkaisulla.

3.) CLASSIC FLOYD

ALBUMIT:

Dark Side Of The Moon (1973)
Wish You Were Here (1975)
Animals (1977)

Musiikillista kulta-aikaa. Mestariteos toisensa jälkeen. Kokonaisvaltaista musiikkia, eeppisiä rakenteita, kauniita melodioita, upeaa musisointia. Maineensa ja suosionsa edelleenkin lunastavaa musiikkia, joka kuluu musiikinystävän yleissivistykseen.

4.) ROGER WATERS FLOYD

ALBUMIT:

The Wall (1979) - Elokuva (1982) - ohjaus: Alan Parker
The Final Cut (1983)

Roger Watersin kaksi raivoisaa konseptiteosta, joista The Wall -tupla-albumi on yksi kaikkien aikojen suosituimpia levyjä. Eikä syyttä. Synkästä yleissävystä ja muutamista heikommista kappaleista huolimatta The Wall on yhtenäinen, voimallinen taideteos teemoista, jotka koskettavat tänäkin päivänä. Final Cut puolestaan on vaikeammin lähestyttävä albumi. Laulut eivät ole yhtä voimallisia kuin The Wallin, vaikka samoissa sielunmaisemissa liikutaankin. Upeasti tuotettu, mutta hetkittäin ontto kokonaisuus.

5. DAVID GILMOUR FLOYD

ALBUMIT:

A Momentary Lapse Of Reason (1987)
Delicate Sound Of Thunder (1988) - Live
The Division Bell (1994)
PULSE (1995) - Live

Watersin lähdettyä bändistä David Gilmourin johdolla Floydin musiikki muuttuu entistä melodisempaan suuntaan. Konseptuaalinen ajattelu jää taka-alalle ja yksittäisten laulujen merkitys korostuu. Tuotannollisesti upeita levyjä, ja erityisesti Division Bell on musiikillisesti vahvinta Floydia sitten Wish You Were Here -albumin.

"Okei... Mutta mikä näistä nyt on sitten oikeesti hyvää?" saattaa joku teistä kysyä. Jos siis pitää jotain suositella, olkoon ne seuraavat:

THE DIVISION BELL (1994)

Aloittelevalle kuulijalle mielestäni paras levy. Yksi yhtyeen vahvimpia musiikillisesti olematta kuitenkaan vaativa. Päinvastoin, mitä kaunein, haikein ja melodisin albumi, jonka kantavana teemana on kommunikaation vaikeus. Musiikillisesti kommunikaatiossa ei kuitenkaan ole mitään ongelmaa, vaan asia syöksyy kyllä tajuntaan varsin vaivattomasti. Gilmourin kitarointi on mestarillista läpi koko albumin.

DARK SIDE OF THE MOON (1973)

WISH YOU WERE HERE (1975)

Nämä kaksi klassikkoa ovat konseptuaalisen populaarimusiikin kiistattomia mestariteoksia. Ne ovat myös parhaita esimerkkejä siitä miten Floyd on parhammillaan yhtye, joka on suurempi kuin osiensa summa. Mielikuvituksellisia, ajatuksiaherättäviä kokonaistaideteoksia, joiden kuunteluun kannattaa varata aikaa ja rauhaa. Eivät välttämättä avaudu heti, mutta palkitsevat kärsivällisen kuulijan.

PULSE (1995)

Ensimmäinen hankkimani Floyd levy, ja välitön, elinikäinen ystävyyssuhde oli syntynyt. PULSE on toisaalta yksi parhaiten äänitettyjä live-taltiointeja koskaan, toisaalta erinomainen kokoelma parhaita Floyd -kappaleita upean kiertuekokoonpanon esittämänä. Kaiken huippuna on Dark Side Of The Moon, jonka bändi soittaa kokonaisuudessaan. Toisin sanoen täydellinen paketti, jos haluaa aikamatkan Floydin tuotantoon, mutta erinomainen livetaltiointi myös itsessään niille, joille materiaali on jo tuttua.

ROGER WATERS: In The Flesh Live (2000)

Vaihtoehtoinen aikamatka Floydin tuotantoon. Roger Waters esittää tällä livealbumilla hieman erilaisen kokelman parhaita Floyd -kappaleita sekä otoksia omasta tuotannostaan. Mukana myös harvemmin kuultuja kappaleita (Dogs, esimerkiksi on kappale, jota ei ole esitetty sitten vuoden 1977). Erinomaisista studiomuusikoista koostuva bändi luo hyvin toisenlaisen, mutta yhtä toimivan, äänimaiseman kuin Gilmourin johtama Floyd kokoonpano. Mutta meidän musiikinkuulijoiden kannalta tämä on vain positiivinen asia. Oleellinen lisäys kaikkien Floydin ystävien kokoelmaan.

Tässäpä näin alkuun. Floyd -katalogiin kuuluu toki paljon muitakin loistavia levyjä, samoin yhtyeen jäsenten soolotuotantoon. David Gilmourin "On An Island" jatkaa siitä, mihin Division Bell jäi. Yksi suosikeistani. Roger Watersin "Amused To Death" vetää myös vertoja parhailla Floyd -levyille, joten niihin kannattaa ehdottomasti tutustua.

Kertokaa toki omista suosikeistanne, kaikki Floydistit! Kommenttikenttä on vapaa.

Päänavaus

Musiikkimaailma on pirstaloitunut. Kaukana ovat päivät, jolloin radiosta soi musiikkia, jonka valitsivat musiikkitoimittajat. Musiikkitoimittajien tehtävä ja toimeenkuva oli nimenomaan etsiä uutta musiikkia, olla mielipidevaikuttajia, nostaa uusia kykyjä esille. Soittolistat ovat muuttaneet radiotoimittajan toimeenkuvan joksikin täysin muuksi.

Maailma ja internet ovat täynnä musiikkia. Jopa liiaksi asti. Kuka tahansa voi julkaista musiikkia verkossa. Musiikkia vyöryy hyökyaallon tavoin eri julkaisuvälineiden kautta kotikoneillemme, kännyköihimme, iPodeihimme ja niin edelleen.

Meille syötetään vuosi toisensa jälkeen yhä uusia niin sanottuja Idoleja ja Talentteja, joilla on hirmuisesti X Factoria. Mutta missä ovat näiden Idolien ja Talenttien tekemät klassikkolevyt? Missä ovat tämän ajan Abbey Roadit ja Dark Side of the Moonit? Kuka näitä Idoleja jaksaa enää kuunnella sen jälkeen, kun TV:n luoma keinotekoinen hype on hävinnyt? Sillä siinä vaiheessa, kun julkisuus ei enää kannattele tuoretta idolia ja pitäisi toden teolla ryhtyä tekemään kiinnostavaa musiikkia, joka uudistaa ja raikastaa ummehtunutta musiikkibisneksen ilmapiiriä, meille tarjotaan jo seuraavaa Idolia. Vanha Idoli saa väistyä. Tällaiset Idolit eivät uudista yhtään mitään, he eivät tarjoa mitään uutta. Heidän tehtävänsä on vain toistaa musiikkia, jonka me jo tavalla tai toisella tunnemme, vaikka se olisikin näennäisesti uutta.

Mistä sitä hyvää musiikkia sitten löytyy? Mistä juuri minä, kiinnostunut, aktiivinen musiikin kuluttaja löydän sitä, mikä puhuttelee juuri minua?

Minähän en tietenkään voi sanoa kenellekään, mikä on hyvää ja mikä ei, mutta voin ainakin jakaa omia näkemyksiäni ja kertoa, mikä on puhutellut ja koskettanut minua.

Tästä blogista löydätte siis musiikkia valtavirran, soittolistojen, Idolssien, Talenttien ja MTV:n ulkopuolelta. Käsittelen klassikoita, uutta musiikkia ja ruohonjuuritasolta nousevia tulevaisuuden tekijöitä. Olipa genre mikä tahansa, musiikin laatu on ainakin oman kriittisen seulani läpäissyt.

Tervetuloa seuraan!

 - Tapio