Mike Oldfield - Tubular Bells & co.

Tämä kirjoitus sai ensinnäkin alkunsa siitä, että osallistun parasta aikaa Mike Oldfield remix -kilpailuun. Kilpailun ideana on, että muusikko/tuottaja saa käyttöönsä alkuperäisen Tubular Bells -biisin raidat, siis alkuperäiset 16-raitaiset äänitteet, joita saa sitten vapaasti muokata, äänittää itse lisäraitoja jne. Tavoitteena on tuottaa mahdollisimman originelli tulkinta Oldfieldin sävellyksestä.

Oman tulkintani voitte kuunnella tästä. Pyydän nöyrimmin myös äänestämään. (Äänestys päättyy Syyskuun 4. 2012)


Nyt kun kerran Oldfieldin musiikista puhutaan, niin kyseessähän on varsin omaperäinen musiikintekijä, jonka tuotantoon mahtuu monenlaista ja monentasoista teosta. Tässä muutamia parhaita.

TUBULAR BELLS (1973)

Soitettuaan ensin hyvin nuorella iällä erilaisissa folk-rock-bändeissä ja muutamilla levytyksilläkin Mike sai 19-vuotiaana tilaisuuden äänittää Manor Studiossa. Oldfield tarttui tilaisuuteen ja ryhtyi työstämään tätä eeppistä sävelteosta. Omien sanojensa mukaan hän halusi luoda klassisen, sinfoonisen teoksen rock-instrumenteilla, ja siinä hän totisesti onnistui yli kaikkien odotusten. Tubular Bells yhdistää täysin ainutkertaisella tavalla 1900-luvun minimalistisen koulukunnan sävelkudoksia progressiivisen rockin eetokseen. Tämä Oldfieldin esikoisteos myi heti miljoonia ja teki nuoresta säveltäjästä supertähden.

FIVE MILES OUT (1982)

70-luvun konseptialbumien jälkeen, osittain levy-yhtiön painostuksesta, Oldfieldin levyjen rakenteeksi muodostui yksi koko levypuoliskon täyttävä instrumentaaliteos ja toisella levypuoliskolla sarja kevyempiä pop-rock-lauluja. Tätä rakennetta noudattavat (enemmän tai vähemmän) albumit Platinum, QE2, Crises, Discovery, Islands sekä Heaven's Open. Ehkä parhain tätä konseptia noudattava levy on kuitenkin Five Miles Out, jossa Mike purkaa liki kohtalokkaasta lentomatkasta syntyneitä pelkotilojaan musiikin muotoon. Levyn pitkä teos Taurus II on yksi parhaita Miken istrumentaaleja, ja B-puoliskon laulubiiseistäkin löytyy helmiä, joista levyn nimikkobiisi on yksi.

AMAROK (1990)

80-luvun lopulla Mike tuotti muutaman varsin heikkotasoisen pop-levyn, joissa syntetisaattorit nousivat turhan voimakkaasti pääosaan. Amarok puolestaan palautti Oldfieldin pitkien teosten pariin, ja tätä levyä voidaan hyvästä syystä pitää miehen unohdettuna helmenä. Kokeellinen, rohkea, melodinen ja haastava teos kokeneelle musiikinkuuntelijalle. Levy floppasi kaupallisesti, ja Oldfieldin jo ennestään vaikeat välit levy-yhtiöönsä joutuivat syöksykierteeseen.

TUBULAR BELLS II (1992)

Levy-yhtiön vaihdon jälkeen Oldfield palasi pitkien instrumentaalien pariin pysyvästi. Huipputuottaja Trevor Hornin johdatuksella Oldfield sävelsi uuden Tubular Bells -teoksen. Tämä sarjan toinen osa on koko albuminen mittainen variaatio alkuperäisestä Tubular Bellsistä, uusi sävellys, joka kuitenkin noudattaa samoja rakenteita ja samoja melodisia motiiveja kuin edeltäjänsä. Tuotanto on tietenkin päivitetty digitaaliselle ajalle sopivaksi, mutta kuitenkin hyvä maun puitteissa toisin kuin monet muut 90-luvun alun levyt. Sarjaan syntyi vuonna 1998 vielä kolmaskin osa, joka tosin eroaa jo aikalailla ensimmäisestä. Tubular Bells III:ssa Oldfield tekee kokeiluja elektronisen musiikin keinoja käyttäen, vaihtelevin tuloksin.

Näiden levyjen lisäksi voisin suositella kuunneltavaksi ainakin Discovery -albumia, jossa Miken pop-sävellykset ovat ehkä parhaimmillaan. Myös vuoden 1979 live-albumi Exposed on kiinnostava. Se sisältää esim. alkuperäisestä levytyksestä merkittävästi poikkeavan, rockaavan sovituksen Tubular Bellsistä. Basistina kyseisellä levyllä on Pekka Pohjola, jonka toinen yhteistyöprojekti Oldfieldin kanssa, Keesojen Lehto, on sekin erinomainen albumi kaikille kokeellisen jazz-rockin ystäville.

Kuinka kuunnella jazzia?

Näin lehdessä jokunen päivä sitten sarjakuvan, jossa kaksi tyyppiä juttelee.

Tyyppi #1: "Mä oon musiikin suhteen kaikkiruokainen"
Tyyppi #2: "Mä kans. Kuuntelen ihan kaikkee mahdolista."
Tyyppi #1: "Niin paitsi klassista tietty. Se on tylsää, en tajuu."
Tyyppi #2: "Niin enkä mä mitään kansanmusaa. Ihan pelkkää kilkuttelua..."
Tyyppi #1: "Niin ja jazziahan ei tajuu kyllä kukaan."
Tyyppi #2: "Ei niin. En tajuu. Rappikin on ihan skeidaa. Muuten kyllä kuuntelen ihan kaikkee."

Jazz on tässä ajassa marginaalia. Sillä on nykyään samalla tavalla elitistinen leima kuin klassisella musiikilla. Ikään kuin kuunnellakseen ja nauttiakseen jazzmusiikista pitäisi olla älyllisesti kehittyneempi yksilö kuin perusmallin musiikinkuluttaja.

Ainahan näin ei ole ollut. Jazz oli valtavirtaa ja populaaria 1920-luvulta aina 1960-luvun alkupuolelle asti. Louis Armstrong, Miles Davis, John Coltrane, Duke Ellington, Ella Fitzgerald jne. Kaikki aikansa kuuluisimpia muusikkoja, erittäin suosittuja. Miksi heidän musiikkinsa, ja siitä polveutuva uuden ajan jazz, on suurelle yleisölle vierasta? Mistä elitistinen leima on syntynyt?

Edes rock -vallankumous 60-luvulla ei jazzmusiikin suosiota himmentänyt. Miles Davis oli tuolloin suosionsa huipulla. 70-luvulla nähtiin progressivisen rockin myötä myös kiinnostuksen nousu useita jazz-artisteja kohtaan. Nähtiin myös jazz-rock-fuusio, jota edustivat niin Brecker Brothers kuin omalla tavallaan King Crimsonkin. Suomessa suosionsa huipulla olivat Wigwam, Pekka Pohjola, Tasavallan Presidentti, Finnforest... rock-jazz-fuusiota kaikki.

Vasta punk muutti tilanteen. Punkin eetokseen kuuluu, että musiikissa on kyse jokamiehen oikeudesta ilmaista itseään. Rock on rähinää eikä mitään v***n taidetta. Jazz on taidetta, jazz on täynnä yllätyksiä, arvaamattomuutta. Jazz vaatii keskittymistä.

Punk-rähinän vanavedessä jazz siirtyi hiljaa samaan taidemusiikin lokeroon kuin Sibelius, Beethoven ja Stravinski.

Oletetaan nyt, että joku haluaisi tutustua uuteen jazzmusiikkiin. Ennakkoluulottomasti, innokkaana oppimaan. Miten sitä sitten kuunnellaan ja mitä sitä sitten pitäisi kuunnella, jotta pääsisi tähän jazzjuttuun sisälle, eikä tulisi sellainen olo, että "mä en kyllä tajuu tästä mitään..."?

Kyse on loppujen lopuksi siitä, että koska jazzmusiikkia ei juurikaan kuule arjessa, radiossa tai TV:ssä samalla tavalla kuin rock/pop-musiikkia, me emme ole tottuneet jazzin musiikkioppiin. Ja tällä en tarkoita sitä, että pitäisi opetella jokin säännöstö. Ei. Tarkoitan vain sitä, että ihmisen korva ja aivot tottuvat siihen musiikkiin jota ne kuulevat toistuvasti. Jazzia kuunnellaan siis yksinkertaisesti kuuntelemalla, ja antamalla aivoille aikaa oppia jazzin musiikkioppi. Ei siinä kauan kestä.

Mistä sitten aloittaa? Tässä muutamia ehdotuksia, joilla pääsee hyvin alkuun.

Brian Blade Fellowship: Perceptual (2000)

Rumpali Brian Blade on ehkä suurelle yleisölle parhaiten tunnettu Joni Mitchellin yhtyeestä, mutta on myös levyttänyt ansiokkaasti omaa musiikkiaan. Perceptual on melodinen, swengaava, juureva kokonaisuus, jonka ehdottomina valtteina ovat juuri sävellysten helposti avautuvat, upeat melodiat sekä yhtyesoitto, joka on tällä ensemblellä hioutunut huippuunsa. Levyllä on sekä rock, blues että folk-sävyjä, mutta muusiikin vahva improvisatoorinen ote tekee tästä modernia jazzia parhaimmillaan. Levy sisältää myös kitaristien ystäville paljon kuunneltavaa Kurt Rosenwinkelin ja pedal steel -mestari Dave Easleyn soolojen myötä.



BrianBlade.com

Miles Davis: Kind Of Blue (1959)

Kaikkien aikojen jazz-klassikko. Eikä suotta. Miles uudisti jazzimrpovisointia ja tämä levy oli eräs tuon uudistusliikkeen kulmakiviä. Jälleen, musiikin melodisuus on sen valtti, mutta myös kappaleiden viipyilevä, varsin ainutlaatuinen tunnelma.

milesdavis.com

Trio Töykeät: Kudos (2003)

Vaikka Iiro Rantala onkin nykyään ehkä tunnetumpi TV-persoonana kuin jazzmuusikkona, ovat hänen musiikilliset ansionsa täysin kiistattomia. Hän on virtuoosipianisti, jonka salamannopeita melodialinjoja on lähes poikkeuksetta suuri ilo kuunnella. "Kudos" -albumilla Rantala on säveltänyt kunnianosoituksia suosikkitaiteilijoilleen, kuten Aki Kaurismäelle, Kari Hotakaiselle ja Stingille. Musiikki vangitsee esikuvansa. Kaunista, leikittelevää ja äärimmäisen taitavasti toteutettu.

iirorantala.fi

Lisää jazzvinkkejä lähitulevaisuudessa. Nauttikaa musiikista, ystävät!