Kuitenkin niille, jotka eivät vielä ole tutustuneet Pink Floydin tuotantoon, listaan muutaman suosikkini, joiden avulla pääsee mielestäni parhaiten kiinni yhtyeen musiikkiin.
Pink Floydin historian voi mielestäni karkeasti jakaa viiteen musiikillisesti erilliseen vaiheeseen.
1.) SYD BARRETT -vaihe (1967-1968)
Yhtyeen alkuperäinen keulahahmo esiintyy vain kahdella levyllä. Hän jättäytyi bändistä 1968 mielenterveydellisten ongelmien vuoksi, ja hänet korvasi David Gilmour.
ALBUMIT:
Piper at the Gates of Dawn (1967)
A Saucerful of Secrets (1968)
Psykedelialiikkeen kantavana voimana Pink Floydin musiikki oli näillä kahdella ensimmäisellä levyllä sekoitus maalailevaa avaruusrockia ja Barrettin eriskummallisia lauluja.
2.) AVANT GARDE -vaihe (1969-1972)
ALBUMIT:
More (1969)
Ummagumma (1969)
Atom Heart Mother (1970)
Meddle (1971)
Obscured By Clouds (1972)
Elokuvamusiikkia ja pitkiä, etsiskeleviä teoksia. Joukossa helmiäkin, kuten Meddle -albumi ja Ummagumman live-puolisko, mutta enimmäkseen vaikeasti lähestyttävää, kokeellista musiikkia, jossa pääpaino on enemmän tunnelmoinnissa kuin sävellyksellisesti kiinnostavissa kappaleissa. Kullakin levyllä on kuitenkin hienoja kappaleita, esim. "Childhoods End" vuoden 1972 Obscured By Clouds -julkaisulla.
3.) CLASSIC FLOYD
ALBUMIT:
Dark Side Of The Moon (1973)
Wish You Were Here (1975)
Animals (1977)
Musiikillista kulta-aikaa. Mestariteos toisensa jälkeen. Kokonaisvaltaista musiikkia, eeppisiä rakenteita, kauniita melodioita, upeaa musisointia. Maineensa ja suosionsa edelleenkin lunastavaa musiikkia, joka kuluu musiikinystävän yleissivistykseen.
4.) ROGER WATERS FLOYD
ALBUMIT:
The Wall (1979) - Elokuva (1982) - ohjaus: Alan Parker
The Final Cut (1983)
Roger Watersin kaksi raivoisaa konseptiteosta, joista The Wall -tupla-albumi on yksi kaikkien aikojen suosituimpia levyjä. Eikä syyttä. Synkästä yleissävystä ja muutamista heikommista kappaleista huolimatta The Wall on yhtenäinen, voimallinen taideteos teemoista, jotka koskettavat tänäkin päivänä. Final Cut puolestaan on vaikeammin lähestyttävä albumi. Laulut eivät ole yhtä voimallisia kuin The Wallin, vaikka samoissa sielunmaisemissa liikutaankin. Upeasti tuotettu, mutta hetkittäin ontto kokonaisuus.
5. DAVID GILMOUR FLOYD
ALBUMIT:
A Momentary Lapse Of Reason (1987)
Delicate Sound Of Thunder (1988) - Live
The Division Bell (1994)
PULSE (1995) - Live
Watersin lähdettyä bändistä David Gilmourin johdolla Floydin musiikki muuttuu entistä melodisempaan suuntaan. Konseptuaalinen ajattelu jää taka-alalle ja yksittäisten laulujen merkitys korostuu. Tuotannollisesti upeita levyjä, ja erityisesti Division Bell on musiikillisesti vahvinta Floydia sitten Wish You Were Here -albumin.
"Okei... Mutta mikä näistä nyt on sitten oikeesti hyvää?" saattaa joku teistä kysyä. Jos siis pitää jotain suositella, olkoon ne seuraavat:
THE DIVISION BELL (1994)
Aloittelevalle kuulijalle mielestäni paras levy. Yksi yhtyeen vahvimpia musiikillisesti olematta kuitenkaan vaativa. Päinvastoin, mitä kaunein, haikein ja melodisin albumi, jonka kantavana teemana on kommunikaation vaikeus. Musiikillisesti kommunikaatiossa ei kuitenkaan ole mitään ongelmaa, vaan asia syöksyy kyllä tajuntaan varsin vaivattomasti. Gilmourin kitarointi on mestarillista läpi koko albumin.
DARK SIDE OF THE MOON (1973)
WISH YOU WERE HERE (1975)
Nämä kaksi klassikkoa ovat konseptuaalisen populaarimusiikin kiistattomia mestariteoksia. Ne ovat myös parhaita esimerkkejä siitä miten Floyd on parhammillaan yhtye, joka on suurempi kuin osiensa summa. Mielikuvituksellisia, ajatuksiaherättäviä kokonaistaideteoksia, joiden kuunteluun kannattaa varata aikaa ja rauhaa. Eivät välttämättä avaudu heti, mutta palkitsevat kärsivällisen kuulijan.
PULSE (1995)
Ensimmäinen hankkimani Floyd levy, ja välitön, elinikäinen ystävyyssuhde oli syntynyt. PULSE on toisaalta yksi parhaiten äänitettyjä live-taltiointeja koskaan, toisaalta erinomainen kokoelma parhaita Floyd -kappaleita upean kiertuekokoonpanon esittämänä. Kaiken huippuna on Dark Side Of The Moon, jonka bändi soittaa kokonaisuudessaan. Toisin sanoen täydellinen paketti, jos haluaa aikamatkan Floydin tuotantoon, mutta erinomainen livetaltiointi myös itsessään niille, joille materiaali on jo tuttua.
ROGER WATERS: In The Flesh Live (2000)
Vaihtoehtoinen aikamatka Floydin tuotantoon. Roger Waters esittää tällä livealbumilla hieman erilaisen kokelman parhaita Floyd -kappaleita sekä otoksia omasta tuotannostaan. Mukana myös harvemmin kuultuja kappaleita (Dogs, esimerkiksi on kappale, jota ei ole esitetty sitten vuoden 1977). Erinomaisista studiomuusikoista koostuva bändi luo hyvin toisenlaisen, mutta yhtä toimivan, äänimaiseman kuin Gilmourin johtama Floyd kokoonpano. Mutta meidän musiikinkuulijoiden kannalta tämä on vain positiivinen asia. Oleellinen lisäys kaikkien Floydin ystävien kokoelmaan.
Tässäpä näin alkuun. Floyd -katalogiin kuuluu toki paljon muitakin loistavia levyjä, samoin yhtyeen jäsenten soolotuotantoon. David Gilmourin "On An Island" jatkaa siitä, mihin Division Bell jäi. Yksi suosikeistani. Roger Watersin "Amused To Death" vetää myös vertoja parhailla Floyd -levyille, joten niihin kannattaa ehdottomasti tutustua.
Kertokaa toki omista suosikeistanne, kaikki Floydistit! Kommenttikenttä on vapaa.
Eipä tuohon hirveästi kommentoitavaa jäänyt, aika lailla samaa mieltä noista. Tosin itselläni vielä pari noista levyistä hyvin vähäisellä tutustumisella, olen jumittunut noihin klassikkoajan levyihin aika lailla. Watersin angstaus lyö vähän yli välillä, ja se on jarruttanut hiukan esim. Wallin tehoa itselläni.
VastaaPoistaEivätpä ne suotta ole klassikoita :) Kiitos kommentista.
VastaaPoistaGilmourin "Live in Gdansk" on myös mahtava.
VastaaPoistaHieno postaus! Täytyy silti hieman kertoa omasta näkökulmasta:
VastaaPoistaOlen aina mieltänyt Pink Floydin klassiseksi trioksi Meddlen, Dark Side of the Moonin ja Wish You Were Heren. Meddlen ensimmäinen puolisko kiteyttää hyvin yhtyeen 70-luvun alun kokeellisuuden ja maalailevan rauhallisuuden, kun taas Echoes antaa lähtölaukauksen tulevalle klassikkoalbumille.
Echoes kiteyttää kaikessa mitassaan ja monipuolisuudessaan koko 70-luvun alun progeskenen kehittymisen, minkä vuoksi vuosikymmenien jälkeen on helppo nostaa koko levy klassikkojalustalle.
Animals on loistava levy, mutta Roger Watersin tyrannia yhtyeessä paistaa todella kovaa läpi. Gilmour on osallistunut vain yhden biisin säveltämiseen. Tuntuu vahvasti siltä, että sävellyskrediitit on annettu vain pitkästä (mutta hyvästä) kitarasoolosta.
Hyvä näkökulma. Totta on, että Echoes on eräänlainen johdanto tuleviin konseptialbumeihin. Viittaat Animals -levyn kohdalla "Dogs"-biisiin, jossa Gilmour on toisena säveltäjänä. Tuo biisihän on alunperin sävelletty jo "Wish You Were Here" -sessioiden aikaan, jolloin yhtyeen jäsenet tekivät vielä enemmänkin yhteistyötä. Biisi ei kuitenkaan mahtunut tuolle levylle, ja se levytettiin hieman muokattuna "Animals" -albumille. Gilmourin osuutta sävellykseen on tosiaankin vaikea arvioida, mutta jos kuuntelet vaikka sitä osiota, jossa Gilmour itse laulaa "And when you loose control..." jne, hänen sävellystyylinsä ainakin minun korvaani paistaa läpi. Mutta tämä on siis puhdasta spekulointia. Kiitos hyvästä kommentista.
VastaaPoistaJossain luin haastattelusta että Gilmour ei pidä itse Animalsia vielä musiikillisesti Watersin tyranniana, sillä Dogs oli kuulemma lähes kokonaan hänen biisinsä, ja se on melkein puolet levyn kestosta. Lisäksi wikipedia sanoo että "Mason recalled that he enjoyed working on Animals more than he had working on Wish You Were Here".
VastaaPoistaSamaa mieltä olen kyllä Meddlestä, se on mainio silta kahden eri vaiheen Pink Floydin välillä.
Gilmourin panos tuolla levyllä on hyvin vahva, ja totta, erityisesti Dogs -biisissä. Gilmour on useaan kertaan sanonut, että useimmat Pink Floydin tuotannon parhaat biisit ovat syntyneet, kun hänen musiikillinen osaamisensa ja Watersin konseptuaalinen ja lyyrinen ajattelu kohtaavat. Dogs on hyvä esimerkki. Levyn paras biisi, joskin myös Pigs (Three Different Ones) ei ole ollenkaan hassumpi sekään...
VastaaPoistaKävin aikanaan Lahdessa katsomassa pink floydia olisko ollut vuonna 89 ja nyt 2011 pääsin Tukholmaan katsomaan Wall konsertin , nyt on molemmat nähty. Mä ajattelen aina tuon watersin niin sanotun tyranni ajan olevan jollain tavalla neron oikkuja koska jonkinlainen luomistilahan sillä on ollut päällä , toki ilman Gilmourin panosta tuskin esim Wall kokonaisuudesta olis tullut mitään. Niin merkittävää. Maailman kautta aikojen paras bändi .
VastaaPoista