Tyyppi #1: "Mä oon musiikin suhteen kaikkiruokainen"
Tyyppi #2: "Mä kans. Kuuntelen ihan kaikkee mahdolista."
Tyyppi #1: "Niin paitsi klassista tietty. Se on tylsää, en tajuu."
Tyyppi #2: "Niin enkä mä mitään kansanmusaa. Ihan pelkkää kilkuttelua..."
Tyyppi #1: "Niin ja jazziahan ei tajuu kyllä kukaan."
Tyyppi #2: "Ei niin. En tajuu. Rappikin on ihan skeidaa. Muuten kyllä kuuntelen ihan kaikkee."
Jazz on tässä ajassa marginaalia. Sillä on nykyään samalla tavalla elitistinen leima kuin klassisella musiikilla. Ikään kuin kuunnellakseen ja nauttiakseen jazzmusiikista pitäisi olla älyllisesti kehittyneempi yksilö kuin perusmallin musiikinkuluttaja.
Ainahan näin ei ole ollut. Jazz oli valtavirtaa ja populaaria 1920-luvulta aina 1960-luvun alkupuolelle asti. Louis Armstrong, Miles Davis, John Coltrane, Duke Ellington, Ella Fitzgerald jne. Kaikki aikansa kuuluisimpia muusikkoja, erittäin suosittuja. Miksi heidän musiikkinsa, ja siitä polveutuva uuden ajan jazz, on suurelle yleisölle vierasta? Mistä elitistinen leima on syntynyt?
Edes rock -vallankumous 60-luvulla ei jazzmusiikin suosiota himmentänyt. Miles Davis oli tuolloin suosionsa huipulla. 70-luvulla nähtiin progressivisen rockin myötä myös kiinnostuksen nousu useita jazz-artisteja kohtaan. Nähtiin myös jazz-rock-fuusio, jota edustivat niin Brecker Brothers kuin omalla tavallaan King Crimsonkin. Suomessa suosionsa huipulla olivat Wigwam, Pekka Pohjola, Tasavallan Presidentti, Finnforest... rock-jazz-fuusiota kaikki.
Vasta punk muutti tilanteen. Punkin eetokseen kuuluu, että musiikissa on kyse jokamiehen oikeudesta ilmaista itseään. Rock on rähinää eikä mitään v***n taidetta. Jazz on taidetta, jazz on täynnä yllätyksiä, arvaamattomuutta. Jazz vaatii keskittymistä.
Punk-rähinän vanavedessä jazz siirtyi hiljaa samaan taidemusiikin lokeroon kuin Sibelius, Beethoven ja Stravinski.
Oletetaan nyt, että joku haluaisi tutustua uuteen jazzmusiikkiin. Ennakkoluulottomasti, innokkaana oppimaan. Miten sitä sitten kuunnellaan ja mitä sitä sitten pitäisi kuunnella, jotta pääsisi tähän jazzjuttuun sisälle, eikä tulisi sellainen olo, että "mä en kyllä tajuu tästä mitään..."?
Kyse on loppujen lopuksi siitä, että koska jazzmusiikkia ei juurikaan kuule arjessa, radiossa tai TV:ssä samalla tavalla kuin rock/pop-musiikkia, me emme ole tottuneet jazzin musiikkioppiin. Ja tällä en tarkoita sitä, että pitäisi opetella jokin säännöstö. Ei. Tarkoitan vain sitä, että ihmisen korva ja aivot tottuvat siihen musiikkiin jota ne kuulevat toistuvasti. Jazzia kuunnellaan siis yksinkertaisesti kuuntelemalla, ja antamalla aivoille aikaa oppia jazzin musiikkioppi. Ei siinä kauan kestä.
Mistä sitten aloittaa? Tässä muutamia ehdotuksia, joilla pääsee hyvin alkuun.
Brian Blade Fellowship: Perceptual (2000)
Rumpali Brian Blade on ehkä suurelle yleisölle parhaiten tunnettu Joni Mitchellin yhtyeestä, mutta on myös levyttänyt ansiokkaasti omaa musiikkiaan. Perceptual on melodinen, swengaava, juureva kokonaisuus, jonka ehdottomina valtteina ovat juuri sävellysten helposti avautuvat, upeat melodiat sekä yhtyesoitto, joka on tällä ensemblellä hioutunut huippuunsa. Levyllä on sekä rock, blues että folk-sävyjä, mutta muusiikin vahva improvisatoorinen ote tekee tästä modernia jazzia parhaimmillaan. Levy sisältää myös kitaristien ystäville paljon kuunneltavaa Kurt Rosenwinkelin ja pedal steel -mestari Dave Easleyn soolojen myötä.
Miles Davis: Kind Of Blue (1959)
Kaikkien aikojen jazz-klassikko. Eikä suotta. Miles uudisti jazzimrpovisointia ja tämä levy oli eräs tuon uudistusliikkeen kulmakiviä. Jälleen, musiikin melodisuus on sen valtti, mutta myös kappaleiden viipyilevä, varsin ainutlaatuinen tunnelma.
Trio Töykeät: Kudos (2003)
Vaikka Iiro Rantala onkin nykyään ehkä tunnetumpi TV-persoonana kuin jazzmuusikkona, ovat hänen musiikilliset ansionsa täysin kiistattomia. Hän on virtuoosipianisti, jonka salamannopeita melodialinjoja on lähes poikkeuksetta suuri ilo kuunnella. "Kudos" -albumilla Rantala on säveltänyt kunnianosoituksia suosikkitaiteilijoilleen, kuten Aki Kaurismäelle, Kari Hotakaiselle ja Stingille. Musiikki vangitsee esikuvansa. Kaunista, leikittelevää ja äärimmäisen taitavasti toteutettu.
Lisää jazzvinkkejä lähitulevaisuudessa. Nauttikaa musiikista, ystävät!
Ja hyvästä jazzista puheenollen. Radio BBC3:lla soi maanantaina 5.9. suomalaista jazzia. Siellä muun muassa Elifantree!
VastaaPoistahttp://www.bbc.co.uk/radio3/jazz/
Kaikki on todella kiinni uteliaisuudesta. Luulen, että yksi hyvä tapa aloittaa jazziin tutustuminen on myös mennä kuuntelemaan livenä. Olipa kokoonpano mikä tahansa niin live- musiikki aina yllättää, tavalla tai toisella :) Jälleen kerran siis tarvitaan sitä ennakkoluulotonta oman maailman avartamista. Kaikki eivät sitä kaipaa, mutta onneksi nyt ja aina ihmiset haluavat erottua toisistaan, osa jopa kuuntelemansa musiikin perusteella. Nämä ihmiset ovat niitä jotka jaksavat nähdä vaivaa löytääkseen jotain uutta ja ainutkertaista. Ne ihmiset todennäköisesti löytävät myös marginaaligenrejen edustajat.
VastaaPoistaTervesin "pää edellä jazz- altaan syvään päätyyn hypännyt"
Totta. Jazz on parhaimmillaan livenä, juuri arvaamattoman luonteensa vuoksi. Siksi esim. Miles Davisin "Kind of Blue" on ns. studiolive, eli kerralla purkkiin ilman korjauksia tai uusintaottoja.
VastaaPoistaJa ennakkoluulottomuus on nimenomaan avain tähän koko hommaan.