Tämä kirjoitus sai ensinnäkin alkunsa siitä, että osallistun parasta aikaa Mike Oldfield remix -kilpailuun. Kilpailun ideana on, että muusikko/tuottaja saa käyttöönsä alkuperäisen Tubular Bells -biisin raidat, siis alkuperäiset 16-raitaiset äänitteet, joita saa sitten vapaasti muokata, äänittää itse lisäraitoja jne. Tavoitteena on tuottaa mahdollisimman originelli tulkinta Oldfieldin sävellyksestä.
Oman tulkintani voitte kuunnella tästä. Pyydän nöyrimmin myös äänestämään. (Äänestys päättyy Syyskuun 4. 2012)
Nyt kun kerran Oldfieldin musiikista puhutaan, niin kyseessähän on varsin omaperäinen musiikintekijä, jonka tuotantoon mahtuu monenlaista ja monentasoista teosta. Tässä muutamia parhaita.
TUBULAR BELLS (1973)
Soitettuaan ensin hyvin nuorella iällä erilaisissa folk-rock-bändeissä ja muutamilla levytyksilläkin Mike sai 19-vuotiaana tilaisuuden äänittää Manor Studiossa. Oldfield tarttui tilaisuuteen ja ryhtyi työstämään tätä eeppistä sävelteosta. Omien sanojensa mukaan hän halusi luoda klassisen, sinfoonisen teoksen rock-instrumenteilla, ja siinä hän totisesti onnistui yli kaikkien odotusten. Tubular Bells yhdistää täysin ainutkertaisella tavalla 1900-luvun minimalistisen koulukunnan sävelkudoksia progressiivisen rockin eetokseen. Tämä Oldfieldin esikoisteos myi heti miljoonia ja teki nuoresta säveltäjästä supertähden.
FIVE MILES OUT (1982)
70-luvun konseptialbumien jälkeen, osittain levy-yhtiön painostuksesta, Oldfieldin levyjen rakenteeksi muodostui yksi koko levypuoliskon täyttävä instrumentaaliteos ja toisella levypuoliskolla sarja kevyempiä pop-rock-lauluja. Tätä rakennetta noudattavat (enemmän tai vähemmän) albumit Platinum, QE2, Crises, Discovery, Islands sekä Heaven's Open. Ehkä parhain tätä konseptia noudattava levy on kuitenkin Five Miles Out, jossa Mike purkaa liki kohtalokkaasta lentomatkasta syntyneitä pelkotilojaan musiikin muotoon. Levyn pitkä teos Taurus II on yksi parhaita Miken istrumentaaleja, ja B-puoliskon laulubiiseistäkin löytyy helmiä, joista levyn nimikkobiisi on yksi.
AMAROK (1990)
80-luvun lopulla Mike tuotti muutaman varsin heikkotasoisen pop-levyn, joissa syntetisaattorit nousivat turhan voimakkaasti pääosaan. Amarok puolestaan palautti Oldfieldin pitkien teosten pariin, ja tätä levyä voidaan hyvästä syystä pitää miehen unohdettuna helmenä. Kokeellinen, rohkea, melodinen ja haastava teos kokeneelle musiikinkuuntelijalle. Levy floppasi kaupallisesti, ja Oldfieldin jo ennestään vaikeat välit levy-yhtiöönsä joutuivat syöksykierteeseen.
TUBULAR BELLS II (1992)
Levy-yhtiön vaihdon jälkeen Oldfield palasi pitkien instrumentaalien pariin pysyvästi. Huipputuottaja Trevor Hornin johdatuksella Oldfield sävelsi uuden Tubular Bells -teoksen. Tämä sarjan toinen osa on koko albuminen mittainen variaatio alkuperäisestä Tubular Bellsistä, uusi sävellys, joka kuitenkin noudattaa samoja rakenteita ja samoja melodisia motiiveja kuin edeltäjänsä. Tuotanto on tietenkin päivitetty digitaaliselle ajalle sopivaksi, mutta kuitenkin hyvä maun puitteissa toisin kuin monet muut 90-luvun alun levyt. Sarjaan syntyi vuonna 1998 vielä kolmaskin osa, joka tosin eroaa jo aikalailla ensimmäisestä. Tubular Bells III:ssa Oldfield tekee kokeiluja elektronisen musiikin keinoja käyttäen, vaihtelevin tuloksin.
Näiden levyjen lisäksi voisin suositella kuunneltavaksi ainakin Discovery -albumia, jossa Miken pop-sävellykset ovat ehkä parhaimmillaan. Myös vuoden 1979 live-albumi Exposed on kiinnostava. Se sisältää esim. alkuperäisestä levytyksestä merkittävästi poikkeavan, rockaavan sovituksen Tubular Bellsistä. Basistina kyseisellä levyllä on Pekka Pohjola, jonka toinen yhteistyöprojekti Oldfieldin kanssa, Keesojen Lehto, on sekin erinomainen albumi kaikille kokeellisen jazz-rockin ystäville.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti