Tämä kirjoitus sai ensinnäkin alkunsa siitä, että osallistun parasta aikaa Mike Oldfield remix -kilpailuun. Kilpailun ideana on, että muusikko/tuottaja saa käyttöönsä alkuperäisen Tubular Bells -biisin raidat, siis alkuperäiset 16-raitaiset äänitteet, joita saa sitten vapaasti muokata, äänittää itse lisäraitoja jne. Tavoitteena on tuottaa mahdollisimman originelli tulkinta Oldfieldin sävellyksestä.
Oman tulkintani voitte kuunnella tästä. Pyydän nöyrimmin myös äänestämään. (Äänestys päättyy Syyskuun 4. 2012)
Nyt kun kerran Oldfieldin musiikista puhutaan, niin kyseessähän on varsin omaperäinen musiikintekijä, jonka tuotantoon mahtuu monenlaista ja monentasoista teosta. Tässä muutamia parhaita.
TUBULAR BELLS (1973)
Soitettuaan ensin hyvin nuorella iällä erilaisissa folk-rock-bändeissä ja muutamilla levytyksilläkin Mike sai 19-vuotiaana tilaisuuden äänittää Manor Studiossa. Oldfield tarttui tilaisuuteen ja ryhtyi työstämään tätä eeppistä sävelteosta. Omien sanojensa mukaan hän halusi luoda klassisen, sinfoonisen teoksen rock-instrumenteilla, ja siinä hän totisesti onnistui yli kaikkien odotusten. Tubular Bells yhdistää täysin ainutkertaisella tavalla 1900-luvun minimalistisen koulukunnan sävelkudoksia progressiivisen rockin eetokseen. Tämä Oldfieldin esikoisteos myi heti miljoonia ja teki nuoresta säveltäjästä supertähden.
FIVE MILES OUT (1982)
70-luvun konseptialbumien jälkeen, osittain levy-yhtiön painostuksesta, Oldfieldin levyjen rakenteeksi muodostui yksi koko levypuoliskon täyttävä instrumentaaliteos ja toisella levypuoliskolla sarja kevyempiä pop-rock-lauluja. Tätä rakennetta noudattavat (enemmän tai vähemmän) albumit Platinum, QE2, Crises, Discovery, Islands sekä Heaven's Open. Ehkä parhain tätä konseptia noudattava levy on kuitenkin Five Miles Out, jossa Mike purkaa liki kohtalokkaasta lentomatkasta syntyneitä pelkotilojaan musiikin muotoon. Levyn pitkä teos Taurus II on yksi parhaita Miken istrumentaaleja, ja B-puoliskon laulubiiseistäkin löytyy helmiä, joista levyn nimikkobiisi on yksi.
AMAROK (1990)
80-luvun lopulla Mike tuotti muutaman varsin heikkotasoisen pop-levyn, joissa syntetisaattorit nousivat turhan voimakkaasti pääosaan. Amarok puolestaan palautti Oldfieldin pitkien teosten pariin, ja tätä levyä voidaan hyvästä syystä pitää miehen unohdettuna helmenä. Kokeellinen, rohkea, melodinen ja haastava teos kokeneelle musiikinkuuntelijalle. Levy floppasi kaupallisesti, ja Oldfieldin jo ennestään vaikeat välit levy-yhtiöönsä joutuivat syöksykierteeseen.
TUBULAR BELLS II (1992)
Levy-yhtiön vaihdon jälkeen Oldfield palasi pitkien instrumentaalien pariin pysyvästi. Huipputuottaja Trevor Hornin johdatuksella Oldfield sävelsi uuden Tubular Bells -teoksen. Tämä sarjan toinen osa on koko albuminen mittainen variaatio alkuperäisestä Tubular Bellsistä, uusi sävellys, joka kuitenkin noudattaa samoja rakenteita ja samoja melodisia motiiveja kuin edeltäjänsä. Tuotanto on tietenkin päivitetty digitaaliselle ajalle sopivaksi, mutta kuitenkin hyvä maun puitteissa toisin kuin monet muut 90-luvun alun levyt. Sarjaan syntyi vuonna 1998 vielä kolmaskin osa, joka tosin eroaa jo aikalailla ensimmäisestä. Tubular Bells III:ssa Oldfield tekee kokeiluja elektronisen musiikin keinoja käyttäen, vaihtelevin tuloksin.
Näiden levyjen lisäksi voisin suositella kuunneltavaksi ainakin Discovery -albumia, jossa Miken pop-sävellykset ovat ehkä parhaimmillaan. Myös vuoden 1979 live-albumi Exposed on kiinnostava. Se sisältää esim. alkuperäisestä levytyksestä merkittävästi poikkeavan, rockaavan sovituksen Tubular Bellsistä. Basistina kyseisellä levyllä on Pekka Pohjola, jonka toinen yhteistyöprojekti Oldfieldin kanssa, Keesojen Lehto, on sekin erinomainen albumi kaikille kokeellisen jazz-rockin ystäville.
Progressiivisen rockin faneille täällä Suomessa ovat varmasti tuttuja sellaiset bändit kuin Yes, King Crimson, Pink Floyd ja Genesis. Kaikki brittibändejä. Amerikassa proge oli ilmiönä 70-luvulla suosittu, mutta pitkälti juuri näiden brittiryhmien ansiosta. Rush oli tietenkin yksi suosituimmista, mutta hekin ovat Kanadalaisia, eivät Yhdysvalloista.
Nähdäkseni ainoa merkittävä yhdysvaltalainen progeyhtye, joka nousi kotimaassaan suureen suosioon on ollut Kansas, ja vaikka kaikki muut edellämainitut yhtyeet ovat olleet suosittuja myös Suomessa, on Kansas jäänyt suuremmalta yleisöltä ja jossain määrin myös progediggareilta huomiotta.
Sääli, sillä kyseessä on erinomainen bändi, joka on edelleenkin aktiivinen ja keikkailee ahkerasti, tosin vain uudella mantereella.
Mikäli bändi on jäänyt tuntemattomaksi, voin suositella ainakin seuraavia äänitteitä.
MASQUE (1975)
Vaikka yhtyeen kaksi ensimmäistä albumia ovat mainioita nekin, tämä kolmas julkaisu aloittaa erinoimaisen levyjen sarjan, joka huipentuu muutamaa vuotta myöhemmin platinamyynteihin asti. yhtyen konsepti on Masquen aikohin hioutunut selkeäksi. Sinfoonisia sävellyksiä, raskasta rockia ja folk-vivahteita yhdistävä ryhmä siirtyy musiikkityylistä ja sävellyksellisistä teemoista toiseen vaivattomasti, mutta myös kuulijansa jatkuvasti yllättäen. Kappaleet (toisin kuin ehkä monilla muilla progeryhmillä) ovat jo ensikuulemalta hyvinkin tarttuvia, eli ns. pop-herkkyyttäkin yhtyeessä löytyy. "Icarus - Borne on the Wings os Steel" on yhtyeen yksi parhaista raidoista ja oivallinen esimerkki siitä, kuinka myyttinen kirjallisuus herää uudelleen eloon populaarimusiikin muodossa. Muita kohokohtia ovat "Child of Innocence" ja "Pinnacle".
LEFTOVERTURE (1976)
Avausraita "Carry On Wayward Son" räjäyttää heti pankin, ja biisistä on sittemmin tullut amerikassa samankaltainen standardi kuin vaikkapa "Hotel Californiasta". Näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta monipolvinen sävellys, jonka lyriikoiden uskonnollisia sävyjä on usein virheellisesti tulkittu kristillisiksi. Yksi koko levyn kantavia teemoja on pikemminkin valaistuksen etsiminen (uskontokunnasta riippumatta) kuin yksiselitteinen kristillinen symboliikka. Tasaisen hieno kokonaisuus, joka nosti bändin suurten joukkoon ja valtavaan suosioon.
POINT OF KNOW RETURN (1977)
Vielä edeltäjäänsäkin suurempi menestys, ja mestariluokan rock-klassikko. Levyn nimikkoraita on kekseliäs yhdistelmä, jossa kevyt country-rockn muunnetaan progeksi, mutta kaikki tehdään kolmeen minuuttiin eikä kahdeksaantoista. Ja tässä ehkä kiteytyy bändin nerokkaimpia piireitä. Vaikka monet biiseistä ovat sävellyksiltään monimutkaisia, sovituksia viedään pitkälle, kappaleissa on useita osia ja erilaisia rakenteita, niiden pituus ei kasva normaali rock-kappaleita pidemmäksi. Nimikkoraidan lisäksi balladisingle "Dust In The Wind" oli jättimäinen menestys ja nousi nopeasti klassikon asemaan. Levyn todellinen valtti on kuitenkin sen kokonaistaso. Sävellysten kekseliäisyys välittyy jokaisesta biisistä. Sanoitusten tarinoissa seikkailevat suuret hahmot, niin Albert Einstein ("Portrait") kuin Howard Hughes ("Closet Cronicles"), ja heidän kauttaan ihmisyyden suuret kysymykset. Mitä tapahtuu, kun ajatuksesi uudistavat maailmaa? Mitä tapahtuu, jos et itse sitä kestä? Albumin kansikuva on osuvampi kuin mitä ensisilmäys paljastaa.
Kansasin tuotantoon kuuluu monia muitakin hienoja hetkiä (vuoden 2000 re-union albumi "Somewhere To Elsewhere" on yksi niistä) ovat nämä kolme varsin kiistattomia helmiä yhtyeen laajassa tuotannossa.
