Päänavaus

Musiikkimaailma on pirstaloitunut. Kaukana ovat päivät, jolloin radiosta soi musiikkia, jonka valitsivat musiikkitoimittajat. Musiikkitoimittajien tehtävä ja toimeenkuva oli nimenomaan etsiä uutta musiikkia, olla mielipidevaikuttajia, nostaa uusia kykyjä esille. Soittolistat ovat muuttaneet radiotoimittajan toimeenkuvan joksikin täysin muuksi.

Maailma ja internet ovat täynnä musiikkia. Jopa liiaksi asti. Kuka tahansa voi julkaista musiikkia verkossa. Musiikkia vyöryy hyökyaallon tavoin eri julkaisuvälineiden kautta kotikoneillemme, kännyköihimme, iPodeihimme ja niin edelleen.

Meille syötetään vuosi toisensa jälkeen yhä uusia niin sanottuja Idoleja ja Talentteja, joilla on hirmuisesti X Factoria. Mutta missä ovat näiden Idolien ja Talenttien tekemät klassikkolevyt? Missä ovat tämän ajan Abbey Roadit ja Dark Side of the Moonit? Kuka näitä Idoleja jaksaa enää kuunnella sen jälkeen, kun TV:n luoma keinotekoinen hype on hävinnyt? Sillä siinä vaiheessa, kun julkisuus ei enää kannattele tuoretta idolia ja pitäisi toden teolla ryhtyä tekemään kiinnostavaa musiikkia, joka uudistaa ja raikastaa ummehtunutta musiikkibisneksen ilmapiiriä, meille tarjotaan jo seuraavaa Idolia. Vanha Idoli saa väistyä. Tällaiset Idolit eivät uudista yhtään mitään, he eivät tarjoa mitään uutta. Heidän tehtävänsä on vain toistaa musiikkia, jonka me jo tavalla tai toisella tunnemme, vaikka se olisikin näennäisesti uutta.

Mistä sitä hyvää musiikkia sitten löytyy? Mistä juuri minä, kiinnostunut, aktiivinen musiikin kuluttaja löydän sitä, mikä puhuttelee juuri minua?

Minähän en tietenkään voi sanoa kenellekään, mikä on hyvää ja mikä ei, mutta voin ainakin jakaa omia näkemyksiäni ja kertoa, mikä on puhutellut ja koskettanut minua.

Tästä blogista löydätte siis musiikkia valtavirran, soittolistojen, Idolssien, Talenttien ja MTV:n ulkopuolelta. Käsittelen klassikoita, uutta musiikkia ja ruohonjuuritasolta nousevia tulevaisuuden tekijöitä. Olipa genre mikä tahansa, musiikin laatu on ainakin oman kriittisen seulani läpäissyt.

Tervetuloa seuraan!

 - Tapio

YES on palannut: lentäkäämme!

YES: Fly From Here (2011)

Aloitan ajankohtaisella levyllä.

Yes on ollut suosikkiyhtyeitäni siitä asti kun 13-vuotiaana kuulin "Close To The Edge" -levyn. Tuo kyseinen levy on progressiivisen rock musiikin kulmakiviä, ja kaikessa monimutkaisuudessaan unohtumaton elämys, joskaan ei ehkä se Yes -albumi, josta kannattaisi aloittaa yhtyeeseen tutustumisen. Niille, jotka jo tuntevat Yesin musiikkia "Close To The Edge" on taatusti tuttu tapaus, joten ei siitä tässä vaiheessa enempää.

Progerockin kultavuosista on jo aikaa, ja Yes on ehtinyt muuttua ja vaihtaa miehistöä jo useampaan otteeseen. "Owner Of The Lonely Heart" ja 90125 -albumi olivat listaykkösinä sekä Amerikassa että Euroopassa vuonna 1983. Mainio levy sekin omassa tyylissään, mutta ei sitä Yes -musiikkia, johon minä alunperin niin kovin kiinnyin.

Levyn nimikkokappale on itse asiassa vanha Trevor Hornin sävellys, jota Yes esitti livenä muutamia kertoja vuoden 1980 Drama -kiertueella, muttei tuolloin sitä levyttänyt. Sääli sinänsä, sillä kappale olisi ollut mainio lisä Drama -albumin muutenkin vakuuttavaan ohjelmistoon. Kiertueelta on taltioitunut ääni tästä kappaleesta, ja se on kuultavissa "The Word Is Live" -kokoelmalevyllä.

Uusi versio kappaleesta on yli 20-minuuttiseksi laajennettu sikermä, joka kokonaisuutena toimii hyvin, lukuunottamatta sikermän viidettä osaa "Bumby Ride", joka tuntuu olevan hieman toisesta melodisesta kokonaisuudesta. Kyseinen osa alkaa aika yllättävänä ja tuntuu hetkeksi vievän sävellyksen täysin eri suuntaan kuin se olisi luontaisesti menossa. Pian teemat kuitenkin nivoutuvat yhteen kohotetussa finaalissa, joka toisintaa näppärästi kappaleen alkupuolen teemoja.

Vaikka Fly From Here on levyn pääteos, on levyn ns. B-puolessakin ansionsa. Chris Squire, jota on harvoin kuultu laulusolistina, laulaa "The Man You Always Wanted Me To Be" -kappaleen, joka yhdessä Steve Howen "Hour of Need" -kappaleen kanssa muodostavat kevyesti rullaavan, leppoisan parin. Howe esittelee taitojaan akustisen kitaran mestarina sävellyksessään "Solitaire". Levyn päättävä "Into The Storm" alkaa kevyenä rock-pop -sävellyksenä, mutta kääntää todellakin kurssinsa kohti pimenevää myrskyä, mitä pidemmälle kappale etenee. Komea päätös levylle, vaikka olisinkin ehkä toivonut hieman räjähtävyyttä lisää loppuhuipennukseen.

Tämä uusin levy (vaikka onkin jollain tavalla kevennetty versio Yes -musiikista) tarjoaa parhaita ominaisuuksia 70-luvun ja 80-luvun Yes -tuotannosta. Siinä on riittävästi tarttuvia melodioita ollakseen helposti omaksuttava, eräänlaista pop-herkkyyttä, mutta myös elementtejä siitä kiehtovasta, monimutkaisesta ajattelusta, joka teki aikoinaan Yesista progressivisen rockin prototyyppiyhtyeen. Toisin sanoen: erinomainen levy niille, jotka eivät vielä yhtyettä tunne. Ja itseni kaltaisille vanhoille faneille albumi tarjoaa mukavan, tarttuvan kuuntelukokemuksen, vaikka kiihkein heittäytyminen musiikin virtaan jääkin ehkä puuttumaan. Kerrassaan mainio levy, jota voin lämpimästi suositella kaikille.