Mike Oldfield - Tubular Bells & co.

Tämä kirjoitus sai ensinnäkin alkunsa siitä, että osallistun parasta aikaa Mike Oldfield remix -kilpailuun. Kilpailun ideana on, että muusikko/tuottaja saa käyttöönsä alkuperäisen Tubular Bells -biisin raidat, siis alkuperäiset 16-raitaiset äänitteet, joita saa sitten vapaasti muokata, äänittää itse lisäraitoja jne. Tavoitteena on tuottaa mahdollisimman originelli tulkinta Oldfieldin sävellyksestä.

Oman tulkintani voitte kuunnella tästä. Pyydän nöyrimmin myös äänestämään. (Äänestys päättyy Syyskuun 4. 2012)


Nyt kun kerran Oldfieldin musiikista puhutaan, niin kyseessähän on varsin omaperäinen musiikintekijä, jonka tuotantoon mahtuu monenlaista ja monentasoista teosta. Tässä muutamia parhaita.

TUBULAR BELLS (1973)

Soitettuaan ensin hyvin nuorella iällä erilaisissa folk-rock-bändeissä ja muutamilla levytyksilläkin Mike sai 19-vuotiaana tilaisuuden äänittää Manor Studiossa. Oldfield tarttui tilaisuuteen ja ryhtyi työstämään tätä eeppistä sävelteosta. Omien sanojensa mukaan hän halusi luoda klassisen, sinfoonisen teoksen rock-instrumenteilla, ja siinä hän totisesti onnistui yli kaikkien odotusten. Tubular Bells yhdistää täysin ainutkertaisella tavalla 1900-luvun minimalistisen koulukunnan sävelkudoksia progressiivisen rockin eetokseen. Tämä Oldfieldin esikoisteos myi heti miljoonia ja teki nuoresta säveltäjästä supertähden.

FIVE MILES OUT (1982)

70-luvun konseptialbumien jälkeen, osittain levy-yhtiön painostuksesta, Oldfieldin levyjen rakenteeksi muodostui yksi koko levypuoliskon täyttävä instrumentaaliteos ja toisella levypuoliskolla sarja kevyempiä pop-rock-lauluja. Tätä rakennetta noudattavat (enemmän tai vähemmän) albumit Platinum, QE2, Crises, Discovery, Islands sekä Heaven's Open. Ehkä parhain tätä konseptia noudattava levy on kuitenkin Five Miles Out, jossa Mike purkaa liki kohtalokkaasta lentomatkasta syntyneitä pelkotilojaan musiikin muotoon. Levyn pitkä teos Taurus II on yksi parhaita Miken istrumentaaleja, ja B-puoliskon laulubiiseistäkin löytyy helmiä, joista levyn nimikkobiisi on yksi.

AMAROK (1990)

80-luvun lopulla Mike tuotti muutaman varsin heikkotasoisen pop-levyn, joissa syntetisaattorit nousivat turhan voimakkaasti pääosaan. Amarok puolestaan palautti Oldfieldin pitkien teosten pariin, ja tätä levyä voidaan hyvästä syystä pitää miehen unohdettuna helmenä. Kokeellinen, rohkea, melodinen ja haastava teos kokeneelle musiikinkuuntelijalle. Levy floppasi kaupallisesti, ja Oldfieldin jo ennestään vaikeat välit levy-yhtiöönsä joutuivat syöksykierteeseen.

TUBULAR BELLS II (1992)

Levy-yhtiön vaihdon jälkeen Oldfield palasi pitkien instrumentaalien pariin pysyvästi. Huipputuottaja Trevor Hornin johdatuksella Oldfield sävelsi uuden Tubular Bells -teoksen. Tämä sarjan toinen osa on koko albuminen mittainen variaatio alkuperäisestä Tubular Bellsistä, uusi sävellys, joka kuitenkin noudattaa samoja rakenteita ja samoja melodisia motiiveja kuin edeltäjänsä. Tuotanto on tietenkin päivitetty digitaaliselle ajalle sopivaksi, mutta kuitenkin hyvä maun puitteissa toisin kuin monet muut 90-luvun alun levyt. Sarjaan syntyi vuonna 1998 vielä kolmaskin osa, joka tosin eroaa jo aikalailla ensimmäisestä. Tubular Bells III:ssa Oldfield tekee kokeiluja elektronisen musiikin keinoja käyttäen, vaihtelevin tuloksin.

Näiden levyjen lisäksi voisin suositella kuunneltavaksi ainakin Discovery -albumia, jossa Miken pop-sävellykset ovat ehkä parhaimmillaan. Myös vuoden 1979 live-albumi Exposed on kiinnostava. Se sisältää esim. alkuperäisestä levytyksestä merkittävästi poikkeavan, rockaavan sovituksen Tubular Bellsistä. Basistina kyseisellä levyllä on Pekka Pohjola, jonka toinen yhteistyöprojekti Oldfieldin kanssa, Keesojen Lehto, on sekin erinomainen albumi kaikille kokeellisen jazz-rockin ystäville.

Kansas - Monien unohtama progressiivinen helmi

Progressiivisen rockin faneille täällä Suomessa ovat varmasti tuttuja sellaiset bändit kuin Yes, King Crimson, Pink Floyd ja Genesis. Kaikki brittibändejä. Amerikassa proge oli ilmiönä 70-luvulla suosittu, mutta pitkälti juuri näiden brittiryhmien ansiosta. Rush oli tietenkin yksi suosituimmista, mutta hekin ovat Kanadalaisia, eivät Yhdysvalloista.

Nähdäkseni ainoa merkittävä yhdysvaltalainen progeyhtye, joka nousi kotimaassaan suureen suosioon on ollut Kansas, ja vaikka kaikki muut edellämainitut yhtyeet ovat olleet suosittuja myös Suomessa, on Kansas jäänyt suuremmalta yleisöltä ja jossain määrin myös progediggareilta huomiotta.

Sääli, sillä kyseessä on erinomainen bändi, joka on edelleenkin aktiivinen ja keikkailee ahkerasti, tosin vain uudella mantereella.

Mikäli bändi on jäänyt tuntemattomaksi, voin suositella ainakin seuraavia äänitteitä.

MASQUE (1975)

Vaikka yhtyeen kaksi ensimmäistä albumia ovat mainioita nekin, tämä kolmas julkaisu aloittaa erinoimaisen levyjen sarjan, joka huipentuu muutamaa vuotta myöhemmin platinamyynteihin asti. yhtyen konsepti on Masquen aikohin hioutunut selkeäksi. Sinfoonisia sävellyksiä, raskasta rockia ja folk-vivahteita yhdistävä ryhmä siirtyy musiikkityylistä ja sävellyksellisistä teemoista toiseen vaivattomasti, mutta myös kuulijansa jatkuvasti yllättäen. Kappaleet (toisin kuin ehkä monilla muilla progeryhmillä) ovat jo ensikuulemalta hyvinkin tarttuvia, eli ns. pop-herkkyyttäkin yhtyeessä löytyy. "Icarus - Borne on the Wings os Steel" on yhtyeen yksi parhaista raidoista ja oivallinen esimerkki siitä, kuinka myyttinen kirjallisuus herää uudelleen eloon populaarimusiikin muodossa. Muita kohokohtia ovat "Child of Innocence" ja "Pinnacle".

LEFTOVERTURE (1976)

Avausraita "Carry On Wayward Son" räjäyttää heti pankin, ja biisistä on sittemmin tullut amerikassa samankaltainen standardi kuin vaikkapa "Hotel Californiasta". Näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta monipolvinen sävellys, jonka lyriikoiden uskonnollisia sävyjä on usein virheellisesti tulkittu kristillisiksi. Yksi koko levyn kantavia teemoja on pikemminkin valaistuksen etsiminen (uskontokunnasta riippumatta) kuin yksiselitteinen kristillinen symboliikka. Tasaisen hieno kokonaisuus, joka nosti bändin suurten joukkoon ja valtavaan suosioon.

POINT OF KNOW RETURN (1977)

Vielä edeltäjäänsäkin suurempi menestys, ja mestariluokan rock-klassikko. Levyn nimikkoraita on kekseliäs yhdistelmä, jossa kevyt country-rockn muunnetaan progeksi, mutta kaikki tehdään kolmeen minuuttiin eikä kahdeksaantoista. Ja tässä ehkä kiteytyy bändin nerokkaimpia piireitä. Vaikka monet biiseistä ovat sävellyksiltään monimutkaisia, sovituksia viedään pitkälle, kappaleissa on useita osia ja erilaisia rakenteita, niiden pituus ei kasva normaali rock-kappaleita pidemmäksi. Nimikkoraidan lisäksi balladisingle "Dust In The Wind" oli jättimäinen menestys ja nousi nopeasti klassikon asemaan. Levyn todellinen valtti on kuitenkin sen kokonaistaso. Sävellysten kekseliäisyys välittyy jokaisesta biisistä. Sanoitusten tarinoissa seikkailevat suuret hahmot, niin Albert Einstein ("Portrait") kuin Howard Hughes ("Closet Cronicles"), ja heidän kauttaan ihmisyyden suuret kysymykset. Mitä tapahtuu, kun ajatuksesi uudistavat maailmaa? Mitä tapahtuu, jos et itse sitä kestä? Albumin kansikuva on osuvampi kuin mitä ensisilmäys paljastaa.

Kansasin tuotantoon kuuluu monia muitakin hienoja hetkiä (vuoden 2000 re-union albumi "Somewhere To Elsewhere" on yksi niistä) ovat nämä kolme varsin kiistattomia helmiä yhtyeen laajassa tuotannossa.

PINK FLOYD remastered

Pink Floydin koko studiokatalogi on juuri julkaistu uudelleenmasteroituina versioina. Minulle, jolla jo on koko katalogi, tämä julkaisusarja ei tuo mitään uutta. Odottelenkin, että saan kerättyä hieman rahaa ostaakseni DARK SIDE OF THE MOON, WISH YOU WERE HERE ja THE WALL -albumeista tulevat erikoispainokset kaikkine lisämateriaaleineen.

Kuitenkin niille, jotka eivät vielä ole tutustuneet Pink Floydin tuotantoon, listaan muutaman suosikkini, joiden avulla pääsee mielestäni parhaiten kiinni yhtyeen musiikkiin.

Pink Floydin historian voi mielestäni karkeasti jakaa viiteen musiikillisesti erilliseen vaiheeseen.

1.) SYD BARRETT -vaihe (1967-1968)

Yhtyeen alkuperäinen keulahahmo esiintyy vain kahdella levyllä. Hän jättäytyi bändistä 1968 mielenterveydellisten ongelmien vuoksi, ja hänet korvasi David Gilmour.

ALBUMIT:

Piper at the Gates of Dawn (1967)
A Saucerful of Secrets (1968)

Psykedelialiikkeen kantavana voimana Pink Floydin musiikki oli näillä kahdella ensimmäisellä levyllä sekoitus maalailevaa avaruusrockia ja Barrettin eriskummallisia lauluja.

2.) AVANT GARDE -vaihe (1969-1972)

ALBUMIT:

More (1969)
Ummagumma (1969)
Atom Heart Mother (1970)
Meddle (1971)
Obscured By Clouds (1972)

Elokuvamusiikkia ja pitkiä, etsiskeleviä teoksia. Joukossa helmiäkin, kuten Meddle -albumi ja Ummagumman live-puolisko, mutta enimmäkseen vaikeasti lähestyttävää, kokeellista musiikkia, jossa pääpaino on enemmän tunnelmoinnissa kuin sävellyksellisesti kiinnostavissa kappaleissa. Kullakin levyllä on kuitenkin hienoja kappaleita, esim. "Childhoods End" vuoden 1972 Obscured By Clouds -julkaisulla.

3.) CLASSIC FLOYD

ALBUMIT:

Dark Side Of The Moon (1973)
Wish You Were Here (1975)
Animals (1977)

Musiikillista kulta-aikaa. Mestariteos toisensa jälkeen. Kokonaisvaltaista musiikkia, eeppisiä rakenteita, kauniita melodioita, upeaa musisointia. Maineensa ja suosionsa edelleenkin lunastavaa musiikkia, joka kuluu musiikinystävän yleissivistykseen.

4.) ROGER WATERS FLOYD

ALBUMIT:

The Wall (1979) - Elokuva (1982) - ohjaus: Alan Parker
The Final Cut (1983)

Roger Watersin kaksi raivoisaa konseptiteosta, joista The Wall -tupla-albumi on yksi kaikkien aikojen suosituimpia levyjä. Eikä syyttä. Synkästä yleissävystä ja muutamista heikommista kappaleista huolimatta The Wall on yhtenäinen, voimallinen taideteos teemoista, jotka koskettavat tänäkin päivänä. Final Cut puolestaan on vaikeammin lähestyttävä albumi. Laulut eivät ole yhtä voimallisia kuin The Wallin, vaikka samoissa sielunmaisemissa liikutaankin. Upeasti tuotettu, mutta hetkittäin ontto kokonaisuus.

5. DAVID GILMOUR FLOYD

ALBUMIT:

A Momentary Lapse Of Reason (1987)
Delicate Sound Of Thunder (1988) - Live
The Division Bell (1994)
PULSE (1995) - Live

Watersin lähdettyä bändistä David Gilmourin johdolla Floydin musiikki muuttuu entistä melodisempaan suuntaan. Konseptuaalinen ajattelu jää taka-alalle ja yksittäisten laulujen merkitys korostuu. Tuotannollisesti upeita levyjä, ja erityisesti Division Bell on musiikillisesti vahvinta Floydia sitten Wish You Were Here -albumin.

"Okei... Mutta mikä näistä nyt on sitten oikeesti hyvää?" saattaa joku teistä kysyä. Jos siis pitää jotain suositella, olkoon ne seuraavat:

THE DIVISION BELL (1994)

Aloittelevalle kuulijalle mielestäni paras levy. Yksi yhtyeen vahvimpia musiikillisesti olematta kuitenkaan vaativa. Päinvastoin, mitä kaunein, haikein ja melodisin albumi, jonka kantavana teemana on kommunikaation vaikeus. Musiikillisesti kommunikaatiossa ei kuitenkaan ole mitään ongelmaa, vaan asia syöksyy kyllä tajuntaan varsin vaivattomasti. Gilmourin kitarointi on mestarillista läpi koko albumin.

DARK SIDE OF THE MOON (1973)

WISH YOU WERE HERE (1975)

Nämä kaksi klassikkoa ovat konseptuaalisen populaarimusiikin kiistattomia mestariteoksia. Ne ovat myös parhaita esimerkkejä siitä miten Floyd on parhammillaan yhtye, joka on suurempi kuin osiensa summa. Mielikuvituksellisia, ajatuksiaherättäviä kokonaistaideteoksia, joiden kuunteluun kannattaa varata aikaa ja rauhaa. Eivät välttämättä avaudu heti, mutta palkitsevat kärsivällisen kuulijan.

PULSE (1995)

Ensimmäinen hankkimani Floyd levy, ja välitön, elinikäinen ystävyyssuhde oli syntynyt. PULSE on toisaalta yksi parhaiten äänitettyjä live-taltiointeja koskaan, toisaalta erinomainen kokoelma parhaita Floyd -kappaleita upean kiertuekokoonpanon esittämänä. Kaiken huippuna on Dark Side Of The Moon, jonka bändi soittaa kokonaisuudessaan. Toisin sanoen täydellinen paketti, jos haluaa aikamatkan Floydin tuotantoon, mutta erinomainen livetaltiointi myös itsessään niille, joille materiaali on jo tuttua.

ROGER WATERS: In The Flesh Live (2000)

Vaihtoehtoinen aikamatka Floydin tuotantoon. Roger Waters esittää tällä livealbumilla hieman erilaisen kokelman parhaita Floyd -kappaleita sekä otoksia omasta tuotannostaan. Mukana myös harvemmin kuultuja kappaleita (Dogs, esimerkiksi on kappale, jota ei ole esitetty sitten vuoden 1977). Erinomaisista studiomuusikoista koostuva bändi luo hyvin toisenlaisen, mutta yhtä toimivan, äänimaiseman kuin Gilmourin johtama Floyd kokoonpano. Mutta meidän musiikinkuulijoiden kannalta tämä on vain positiivinen asia. Oleellinen lisäys kaikkien Floydin ystävien kokoelmaan.

Tässäpä näin alkuun. Floyd -katalogiin kuuluu toki paljon muitakin loistavia levyjä, samoin yhtyeen jäsenten soolotuotantoon. David Gilmourin "On An Island" jatkaa siitä, mihin Division Bell jäi. Yksi suosikeistani. Roger Watersin "Amused To Death" vetää myös vertoja parhailla Floyd -levyille, joten niihin kannattaa ehdottomasti tutustua.

Kertokaa toki omista suosikeistanne, kaikki Floydistit! Kommenttikenttä on vapaa.

Marc Cohn - Mestaritrubaduuri

Kaikkihan me pidämme hyvistä biiseistä. Oli yhtye tai laulaja kuka tahansa, hänellä tai heillä pitää olla hyviä biisejä. Muuten on täysin yhdentekevää, kuinka paljon melua konserttinäyttämöltä yleisön korvakäytäviin tuupataan. Jotkut bändit tekevät biisejä yhdessä, joillakin on selkeä työnjako: yksi säveltää, toinen sanoittaa, kolmas sovittaa. Suosituinpien pop-tähtien takana on usein tarkkaan valikoitu ryhmä lauluntekijöitä, jotka eivät koskaan itse esitä biisejään, vaan tekevät niitä mittatilauksena itseään kauniimmille ja muodikkaammille tähdenlennoille. (Kuulostinko ivalliselta? Niin oli tarkoituskin.)

Ja sitten on ryhmä muusikoita, joita yleisesti kutsutaan laulaja-lauluntekijöiksi. He ovat artisteja, jotka säveltävät, sanoittavat ja esittävät omat laulunsa. Kuuluisimpia tämän ryhmän muusikoita ovat vaikkapa Paul McCartney, John Lennon, James Taylor, Sting, Elton John (joskin Bernie Taupin tekee valtaosan hänen teksteistään) sekä herrat Crosby, Stills & Nash sekä Neil Young. Valtaosa heistä aloitti uransa 60-70-luvulla, joka olikin monilla tavoin laulaja-lauluntekijöiden kulta-aikaa. Ennen Beatlesin aloittamaa taiteellista murroskautta artistit harvoin kirjoittivat omia laulujaan, vaan niitä tehtailtiin Brill Buildingin kaltaisissa sävellyskolhooseissa tehokkaalla tahdilla. Tähän tehotuotanto-ajatteluun palattiin vuosituhannen vaihteessa.

Se hirstoriasta.

Marc Cohn on lauluntekijä parhaasta päästä, käsityön mestari; eräänlainen musiikillinen kuvanveistäjä. Hän julkaisee harvoin (vain 4 studiolevyä 1991-2007 ja yksi coverlevy 2010), mutta kun hän julkaisee, on laatu aina omaa luokkaansa. Cohnin laulut eivät ole koskaan epämääräisiä, eivät koskaan korkealentoista metaforiikkaa. Ne ovat aina tarinoita, kristallinkirkkaita ajatuksen kiteytymiä, joiden tunnelataus ei jää koskaan välittymättä. Hän tekee havaintoja maailmasta, yhteiskunnasta ja ihmiskohtaloista ammattijournalistin tarkkuudella, ja säveltää teksteihinsä musiikkia, jossa sekoittuvat motownin, bluesin, 70-luvun popmusiikin ja rockin parhaat piirteet. Hän siirtyy vaivattomasti ballaadeista New Orleans -bluesiin, kuten "Join The Parade" -levyllä, jonka nimikkobiisi on yksi hienoimpia biisejä, joita olen kuullut.

Cohn tuli kuuluisaksi vuonna 1991, kun hän voitti vuoden parhaan kappaleen Grammy -palkinnon "Walking In Memphis" -nimisellä sävellyksellä. Sulavasti rullaavaa, iloista rock/pop-biisiä kuunnellessa unohtaa helposti, miten haikeasta aiheesta kappale oikeastaan kertoo. Vanhojen lauluntekijöiden (kuten W.C.Handy) ja Elviksen haamut kummittelevat nuorta muusikkoa, joka soittaa pienissä blues-baareissa sydämensä kyllyydestä. Kaiho vanhoihin aikoihin kuuluu läpi.

Kappaleesta on sittemmin tehty useita cover -versioita, joissa lähes poikkeuksetta on unohdettu alkuperäisen todellinen sanoma. Cohn ei ole sittemmin pystynyt kaupallisessa mielessä läpimurtonsa suosiota toistamaan, mutta musiikin laatu ei ole mihinkään muuttunut. Ota levykaupasta mukaan mikä tahansa Cohnin albumeista, niin hyviä biisejä alkaa putkahtelemaan kaiuttimista yksi toisensa jälkeen.

Tällä videolla Marc juurevimmillaan. Mainio liveversio vahvasti blues-vaikutteisestä kappaleesta "Dance Back From The Grave". Cohn kirjoitti kappaleen hurrikaani Katriinan iskettyä New Orleansin kaupunkiin. Padot murtuivat, kaupunki tulvi, monet menettivät henkensä, kotinsa tai omaisuutensa. Studioversio löytyy "Join The Parade" albumilta. Ei jättäne ketään kylmäksi.

marccohn.net

Kuinka kuunnella jazzia?

Näin lehdessä jokunen päivä sitten sarjakuvan, jossa kaksi tyyppiä juttelee.

Tyyppi #1: "Mä oon musiikin suhteen kaikkiruokainen"
Tyyppi #2: "Mä kans. Kuuntelen ihan kaikkee mahdolista."
Tyyppi #1: "Niin paitsi klassista tietty. Se on tylsää, en tajuu."
Tyyppi #2: "Niin enkä mä mitään kansanmusaa. Ihan pelkkää kilkuttelua..."
Tyyppi #1: "Niin ja jazziahan ei tajuu kyllä kukaan."
Tyyppi #2: "Ei niin. En tajuu. Rappikin on ihan skeidaa. Muuten kyllä kuuntelen ihan kaikkee."

Jazz on tässä ajassa marginaalia. Sillä on nykyään samalla tavalla elitistinen leima kuin klassisella musiikilla. Ikään kuin kuunnellakseen ja nauttiakseen jazzmusiikista pitäisi olla älyllisesti kehittyneempi yksilö kuin perusmallin musiikinkuluttaja.

Ainahan näin ei ole ollut. Jazz oli valtavirtaa ja populaaria 1920-luvulta aina 1960-luvun alkupuolelle asti. Louis Armstrong, Miles Davis, John Coltrane, Duke Ellington, Ella Fitzgerald jne. Kaikki aikansa kuuluisimpia muusikkoja, erittäin suosittuja. Miksi heidän musiikkinsa, ja siitä polveutuva uuden ajan jazz, on suurelle yleisölle vierasta? Mistä elitistinen leima on syntynyt?

Edes rock -vallankumous 60-luvulla ei jazzmusiikin suosiota himmentänyt. Miles Davis oli tuolloin suosionsa huipulla. 70-luvulla nähtiin progressivisen rockin myötä myös kiinnostuksen nousu useita jazz-artisteja kohtaan. Nähtiin myös jazz-rock-fuusio, jota edustivat niin Brecker Brothers kuin omalla tavallaan King Crimsonkin. Suomessa suosionsa huipulla olivat Wigwam, Pekka Pohjola, Tasavallan Presidentti, Finnforest... rock-jazz-fuusiota kaikki.

Vasta punk muutti tilanteen. Punkin eetokseen kuuluu, että musiikissa on kyse jokamiehen oikeudesta ilmaista itseään. Rock on rähinää eikä mitään v***n taidetta. Jazz on taidetta, jazz on täynnä yllätyksiä, arvaamattomuutta. Jazz vaatii keskittymistä.

Punk-rähinän vanavedessä jazz siirtyi hiljaa samaan taidemusiikin lokeroon kuin Sibelius, Beethoven ja Stravinski.

Oletetaan nyt, että joku haluaisi tutustua uuteen jazzmusiikkiin. Ennakkoluulottomasti, innokkaana oppimaan. Miten sitä sitten kuunnellaan ja mitä sitä sitten pitäisi kuunnella, jotta pääsisi tähän jazzjuttuun sisälle, eikä tulisi sellainen olo, että "mä en kyllä tajuu tästä mitään..."?

Kyse on loppujen lopuksi siitä, että koska jazzmusiikkia ei juurikaan kuule arjessa, radiossa tai TV:ssä samalla tavalla kuin rock/pop-musiikkia, me emme ole tottuneet jazzin musiikkioppiin. Ja tällä en tarkoita sitä, että pitäisi opetella jokin säännöstö. Ei. Tarkoitan vain sitä, että ihmisen korva ja aivot tottuvat siihen musiikkiin jota ne kuulevat toistuvasti. Jazzia kuunnellaan siis yksinkertaisesti kuuntelemalla, ja antamalla aivoille aikaa oppia jazzin musiikkioppi. Ei siinä kauan kestä.

Mistä sitten aloittaa? Tässä muutamia ehdotuksia, joilla pääsee hyvin alkuun.

Brian Blade Fellowship: Perceptual (2000)

Rumpali Brian Blade on ehkä suurelle yleisölle parhaiten tunnettu Joni Mitchellin yhtyeestä, mutta on myös levyttänyt ansiokkaasti omaa musiikkiaan. Perceptual on melodinen, swengaava, juureva kokonaisuus, jonka ehdottomina valtteina ovat juuri sävellysten helposti avautuvat, upeat melodiat sekä yhtyesoitto, joka on tällä ensemblellä hioutunut huippuunsa. Levyllä on sekä rock, blues että folk-sävyjä, mutta muusiikin vahva improvisatoorinen ote tekee tästä modernia jazzia parhaimmillaan. Levy sisältää myös kitaristien ystäville paljon kuunneltavaa Kurt Rosenwinkelin ja pedal steel -mestari Dave Easleyn soolojen myötä.



BrianBlade.com

Miles Davis: Kind Of Blue (1959)

Kaikkien aikojen jazz-klassikko. Eikä suotta. Miles uudisti jazzimrpovisointia ja tämä levy oli eräs tuon uudistusliikkeen kulmakiviä. Jälleen, musiikin melodisuus on sen valtti, mutta myös kappaleiden viipyilevä, varsin ainutlaatuinen tunnelma.

milesdavis.com

Trio Töykeät: Kudos (2003)

Vaikka Iiro Rantala onkin nykyään ehkä tunnetumpi TV-persoonana kuin jazzmuusikkona, ovat hänen musiikilliset ansionsa täysin kiistattomia. Hän on virtuoosipianisti, jonka salamannopeita melodialinjoja on lähes poikkeuksetta suuri ilo kuunnella. "Kudos" -albumilla Rantala on säveltänyt kunnianosoituksia suosikkitaiteilijoilleen, kuten Aki Kaurismäelle, Kari Hotakaiselle ja Stingille. Musiikki vangitsee esikuvansa. Kaunista, leikittelevää ja äärimmäisen taitavasti toteutettu.

iirorantala.fi

Lisää jazzvinkkejä lähitulevaisuudessa. Nauttikaa musiikista, ystävät!

Päänavaus

Musiikkimaailma on pirstaloitunut. Kaukana ovat päivät, jolloin radiosta soi musiikkia, jonka valitsivat musiikkitoimittajat. Musiikkitoimittajien tehtävä ja toimeenkuva oli nimenomaan etsiä uutta musiikkia, olla mielipidevaikuttajia, nostaa uusia kykyjä esille. Soittolistat ovat muuttaneet radiotoimittajan toimeenkuvan joksikin täysin muuksi.

Maailma ja internet ovat täynnä musiikkia. Jopa liiaksi asti. Kuka tahansa voi julkaista musiikkia verkossa. Musiikkia vyöryy hyökyaallon tavoin eri julkaisuvälineiden kautta kotikoneillemme, kännyköihimme, iPodeihimme ja niin edelleen.

Meille syötetään vuosi toisensa jälkeen yhä uusia niin sanottuja Idoleja ja Talentteja, joilla on hirmuisesti X Factoria. Mutta missä ovat näiden Idolien ja Talenttien tekemät klassikkolevyt? Missä ovat tämän ajan Abbey Roadit ja Dark Side of the Moonit? Kuka näitä Idoleja jaksaa enää kuunnella sen jälkeen, kun TV:n luoma keinotekoinen hype on hävinnyt? Sillä siinä vaiheessa, kun julkisuus ei enää kannattele tuoretta idolia ja pitäisi toden teolla ryhtyä tekemään kiinnostavaa musiikkia, joka uudistaa ja raikastaa ummehtunutta musiikkibisneksen ilmapiiriä, meille tarjotaan jo seuraavaa Idolia. Vanha Idoli saa väistyä. Tällaiset Idolit eivät uudista yhtään mitään, he eivät tarjoa mitään uutta. Heidän tehtävänsä on vain toistaa musiikkia, jonka me jo tavalla tai toisella tunnemme, vaikka se olisikin näennäisesti uutta.

Mistä sitä hyvää musiikkia sitten löytyy? Mistä juuri minä, kiinnostunut, aktiivinen musiikin kuluttaja löydän sitä, mikä puhuttelee juuri minua?

Minähän en tietenkään voi sanoa kenellekään, mikä on hyvää ja mikä ei, mutta voin ainakin jakaa omia näkemyksiäni ja kertoa, mikä on puhutellut ja koskettanut minua.

Tästä blogista löydätte siis musiikkia valtavirran, soittolistojen, Idolssien, Talenttien ja MTV:n ulkopuolelta. Käsittelen klassikoita, uutta musiikkia ja ruohonjuuritasolta nousevia tulevaisuuden tekijöitä. Olipa genre mikä tahansa, musiikin laatu on ainakin oman kriittisen seulani läpäissyt.

Tervetuloa seuraan!

 - Tapio

YES on palannut: lentäkäämme!

YES: Fly From Here (2011)

Aloitan ajankohtaisella levyllä.

Yes on ollut suosikkiyhtyeitäni siitä asti kun 13-vuotiaana kuulin "Close To The Edge" -levyn. Tuo kyseinen levy on progressiivisen rock musiikin kulmakiviä, ja kaikessa monimutkaisuudessaan unohtumaton elämys, joskaan ei ehkä se Yes -albumi, josta kannattaisi aloittaa yhtyeeseen tutustumisen. Niille, jotka jo tuntevat Yesin musiikkia "Close To The Edge" on taatusti tuttu tapaus, joten ei siitä tässä vaiheessa enempää.

Progerockin kultavuosista on jo aikaa, ja Yes on ehtinyt muuttua ja vaihtaa miehistöä jo useampaan otteeseen. "Owner Of The Lonely Heart" ja 90125 -albumi olivat listaykkösinä sekä Amerikassa että Euroopassa vuonna 1983. Mainio levy sekin omassa tyylissään, mutta ei sitä Yes -musiikkia, johon minä alunperin niin kovin kiinnyin.

Levyn nimikkokappale on itse asiassa vanha Trevor Hornin sävellys, jota Yes esitti livenä muutamia kertoja vuoden 1980 Drama -kiertueella, muttei tuolloin sitä levyttänyt. Sääli sinänsä, sillä kappale olisi ollut mainio lisä Drama -albumin muutenkin vakuuttavaan ohjelmistoon. Kiertueelta on taltioitunut ääni tästä kappaleesta, ja se on kuultavissa "The Word Is Live" -kokoelmalevyllä.

Uusi versio kappaleesta on yli 20-minuuttiseksi laajennettu sikermä, joka kokonaisuutena toimii hyvin, lukuunottamatta sikermän viidettä osaa "Bumby Ride", joka tuntuu olevan hieman toisesta melodisesta kokonaisuudesta. Kyseinen osa alkaa aika yllättävänä ja tuntuu hetkeksi vievän sävellyksen täysin eri suuntaan kuin se olisi luontaisesti menossa. Pian teemat kuitenkin nivoutuvat yhteen kohotetussa finaalissa, joka toisintaa näppärästi kappaleen alkupuolen teemoja.

Vaikka Fly From Here on levyn pääteos, on levyn ns. B-puolessakin ansionsa. Chris Squire, jota on harvoin kuultu laulusolistina, laulaa "The Man You Always Wanted Me To Be" -kappaleen, joka yhdessä Steve Howen "Hour of Need" -kappaleen kanssa muodostavat kevyesti rullaavan, leppoisan parin. Howe esittelee taitojaan akustisen kitaran mestarina sävellyksessään "Solitaire". Levyn päättävä "Into The Storm" alkaa kevyenä rock-pop -sävellyksenä, mutta kääntää todellakin kurssinsa kohti pimenevää myrskyä, mitä pidemmälle kappale etenee. Komea päätös levylle, vaikka olisinkin ehkä toivonut hieman räjähtävyyttä lisää loppuhuipennukseen.

Tämä uusin levy (vaikka onkin jollain tavalla kevennetty versio Yes -musiikista) tarjoaa parhaita ominaisuuksia 70-luvun ja 80-luvun Yes -tuotannosta. Siinä on riittävästi tarttuvia melodioita ollakseen helposti omaksuttava, eräänlaista pop-herkkyyttä, mutta myös elementtejä siitä kiehtovasta, monimutkaisesta ajattelusta, joka teki aikoinaan Yesista progressivisen rockin prototyyppiyhtyeen. Toisin sanoen: erinomainen levy niille, jotka eivät vielä yhtyettä tunne. Ja itseni kaltaisille vanhoille faneille albumi tarjoaa mukavan, tarttuvan kuuntelukokemuksen, vaikka kiihkein heittäytyminen musiikin virtaan jääkin ehkä puuttumaan. Kerrassaan mainio levy, jota voin lämpimästi suositella kaikille.